Vaikka Suomen päähymyilijä ei enää olekaan triathlonisti Alexander Stubb, Turpaduunari matkii nyt kiteyttämisen kuiviin puristavaa taidetta ja kertoo kolmella kohdalla mitä ongelmakohtia suomalaisessa juoksuvalmennuksessa on. Samalla artikkeli on kolmas osa Turpaduunarin suuressa urheilusaagassa, jonka edelliset osat ovat olleet ”Kansa lihoo ja mitalitili laihtuu” sekä ”Suomalaisen juoksuvalmennuksen sielunmaisema”.
Tarinan idea kouristeli eteeni kun eräänä kauniina syyspäivänä eksyin Pohjois-Esplanadilla Akateemiseen kirjakauppaan. Äänestä päätellen joku oli saanut pahan järkytysastmakohtauksen eikä yhtään norjalaista hiihtäjää astmalääkkeineen ollut paikalla. Korvia peitellessäni huomasin että siellähän oli vanha harmaapartainen ystäväni kuolemaisillaan urheilulehtien osastolla. Lähemmäksi päästyäni huomasin että järkytysastman olivat aiheuttaneet vierekkäin hyllyssä olevat Juoksija-lehti numero 6/2016 ja Runner’s World October 2016.
Suomihan on tunnetusti universumin ainoa maa missä kateus voittaa kiiman ja kuuliaisuus voittaa kunnianhimon. Siksi ennen kuin Turpaduunari paljastaa nuo urheilulehtien vaaralliset lööpit, täytyy muistaa että Suomi on yksi maailman rasistisimmasta maista. Juoksijaa liikuttaa tietenkin eniten niin sanottu ”Raision rasismi”, jonka opin mukaan valkoinen veitikka ei pärjää mustalle mahdille vaikka kuinka yrittäisi, mutta Raision Torino-makaronia täytyy syödä silti valtavasti, jotta päivittäiset gluteeni- ja hiilihydraattikiintiöt täyttyvät.
Ulkomailla Raision rasistien oppi valkoisen veitikan riittämättömyydestä ei onneksi ole mennyt läpi, vaan tämän vuoden Euroopanmestaruuskisojen 5000m finaali oli sitten jännää tsiigattavaa. Peräti neljä ei-somalialaista urhoa heittäytyi rinta rinnan poseeraamaan maalikameran eteen saaden ajan 13:40,85.
Mukana menossa oli paperiakin valkoisempi aito arjalainen saksalainen, sekä tietenkin Norjan oma idoli Henrik Ingebrigtsen, joka Birdien tietojen mukaan on ruokailultaan hieman karppauksen suuntaan kääntyvä. Täytyy toki muistaa että urheilijan karppaus ei ole sama asia mitä Kim Kardashian syö, urheilija on kyllä perunansa ansainnut kunhan voita on päällä tarpeeksi.
Vertailun vuoksi Turpaduunari selaili tilastoja ja huomasi että neljäs juoksija Tampereella pidetyssä Suomi-Ruotsi maaottelussa kellotti ajan 14:29,87 ja oli nimeltään Suldan Hassan. Aivan kaikki Somaliassa syntyneet eivät siis ole yhtä nopeita kuin Mohamed ”Mo” Farah. Kyllä valkoisella rodulla vielä on toivoa, ainakin norjalaisilla. Tässä tilastovertailussa siis karppaavaa viikinki voitti Afrikan ihmeen 6-0.
Toisaalta kyllä somalialainen Suldan Hassan voittaa vanhat ajat niukasti, sillä Hannes Kolehmainen voitti olympiakultaa hiekkaradalla Tukholmassa vuonna 1912 ajalla 14:36,6. Tätä ei tietenkään pitäisi laskea mitaliksi Suomelle, koska poliitikkojen mukaan Suomi täyttää pyöreät sata vuotta 2017. Tosin vuonna 1912 Suomella oli oma rahayksikkö markka ja lait säädettiin Helsingissä. Nyt rahayksikkö on yleiseurooppalainen euro ja lait säädetään Brysselissä ja lobbaustoimistoissa. Sitä on se itsenäisyys nykyään.
Tästä lyhyestä alustuksesta pääsemmekin jo sujuvasti kolmen kohdan listaukseen juoksemisen kynnyskysymyksistä.
1. kysymys
Rasvaa vai hiilareita?
Kysymys rasvan ja hiilihydraattien suhteesta on tällä listalla ensimmäisenä paitsi Henrik Ingebrigtsenin takia niin myös jo ohimennen mainitsemani lehdenkansien aiheuttaman järkytysastman takia. Tuttuun tapaansa ystäväni Birdie oli ensin noteerannut ulkomaisen lehden ”Eat Fat, Get Lean” -otsikon.
Rankka rykiminen alkoi vasta siinä vaiheessa kun katse kääntyi Juoksija-lehden raflaavaan ”Löydä toimivin hiilaritankkaus + juoksijan pastat” -otsikkoon. Jutussa Merja Kiviranta-Mölsä antaa kuolemattomia neuvoja kuten, että monelle liika pastan syönti aiheuttaa vatsan turvotusta ja painonnousua, mutta ongelmista selviää kunhan urheilija syö tarpeeksi makaronia. Mitäpä siihen on lisäämistä?
Raisio ja Ursula Schwab toki suosivat moista logiikkaa, mutta tilastojen perusteella hiilaritankkauksen edut eivät ole urheilupuolella vaan osinkopuolella ja apurahoissa.
Vaikka Birdien hengenahdistusta eivät saapuneetkaan hillitsemään kauniit norjalaiset naishiihtäjät astmalääkkeineen, Birdie muistuttaa, että Holmenkollenin lähellä oleva Norwegian School of Sport Science on alkanut virallisestikin kehumaan vähähiilihydraattista ravintoa. Norjassa on jopa kokonaisia jalkapallojoukkueita joissa kaikki karppaavat. Myös Tanskan ja Australian urheilun nousu liittyy pitkälti ruokavalion uudelleenarviointiin.
Ainoastaan Suomi on säilynyt tunnetun universumin ainoana maana, jossa makaroni ja sen mukana tuleva gluteeni on urheilijalle pakollista. Lobbarit ja etujärjestöt ovat saaneet ihmiset unohtamaan sekä vuosisataiset perinteet, terveen järjenkäytön että myös tieteelliset tutkimukset.
Hiilihydraattien ylikorostaminen on onnistunut niin hyvin siitä syystä, että täysin lääketiedettä tuntemattomalle ihmiselle (kuten arvauskeskusten lääkäreille) sen voi perustella tavalla joka kuulostaa järkevähköltä.
Arkisessa pikkupuuhastelussa ihminen joka ei piikitä insuliinia käyttää lähes pelkästään rasvaa energiaksi. Jos kylmiltään paikaltaan lähtee juoksemaan, lisäenergiaa taas otetaan aluksi lähes pelkästään lihasglykogeenistä.
Tällä esimerkillä on helppo perustella miksi makaronia pitäisi syödä hirveitä määriä ja että urheilija ei kaipaa rasvaa. Päätelmä on tosin aivan väärä koska esimerkki on täysin harhaanjohtava.
Turpaduunari itsekin kilpailu-uran aikana pakotettiin syömään hiilihydraattia hirveitä määriä. Vasta myöhemmin omakohtaisesti tajuntaan meni, että se ei toimi, mutta vasta vieläkin myöhemmin harmaapartainen ystäväni Birdie selitti mikä hiilari-intoilussa on lääketieteellisesti vialla.
Edellä esitetyn esimerkin harhaanjohtavuus tulee siitä että lihasglykogeenin eli hiilihydraatin käytön lisäys on pelkkä shokkireaktio äkilliselle tehon lisäykselle. Juuri sen takia verryttely (ei siis venyttely) on tärkeää ennen varsinaista suoritusta. Verryttely auttaa nostamaan energiatasoja hitaammin reagoivan, mutta käytännössä määrältään rajattoman rasvaenergian käytössä.
Aina kun vain mahdollista niin terve (ei siis lääkityksellä tai korkeahiilihydraattisella ruokavaliolla pilattu) elimistö pyrkii säästämään glykogeenivarastoja juuri siitä syystä että ne ovat niin rajalliset. Aina on hyvä olla jotain pahan päivän varalle.
Koko kestävyysurheilun peruslogiikka on opettaa elimistö käyttämään rasvaa kovillakin tehoilla ja säästämään glykogeenia mahdollisimman paljon kirivaihdetta varten. Juuri nykivässä vauhdissa rasvankäyttöön itsensä totuttaneet pärjäävät paremmin kuin hiilaritankkaukseen uskovat.
2. kysymys
Sykemittaus vai sykekontrolli?
Sykemittaus on aktiviteettina sekin yleinen vaikka ei syömiselle pärjääkään. Ihmiskunta on juossut satoja vuosia mutta vasta Seppo Säynäjäkangas sai ihmiset todella kiinnostumaan omasta sykkeestään. Jotain asioiden pieleenmenosta kuitenkin kertoo se, että suomalaisten juoksumenestys käytännössä loppui samaan aikaan kun Polarin sykemittari tuli markkinoille. Lasse Viren, Pekka Vasala ja Juha Väätäinen kahmivat mitalinsa ennen kuin Polar ilmestyi kaikkien urheilijoina itseään pitävien ranteeseen.
Taas kerran ilmiössä on kyse harhaanjohtamisesta mainonnassa. Sally Edwardsin lanseeraamat viisi sykealuetta ovat varmaan kaikkien sykemittarin omistajien muistissa, vaikka viimeaikoina on ollut pientä pyrkimystä vieläkin harhaanjohtavampaan kolmen alueen käyttöön. Harjoituspäiväkirjasta sitten katsotaan mikä Zone on minäkin päivänä menossa.
Moni lukija varmaan ihmettelee, että mikä tässä siis on vikana. Sykemittari on laitteena niin yleinen, että juuri kukaan ei ehdi tajuta että sitä käytetään sykkeen kontrollointiin eikä urheilusuorituksen mittaukseen. Lisäksi kaavalla 220-ikä laskettu teoreettinen maksimisyke aiheuttaa sen, että keski-ikäisellä huonokuntoisella ihmisellä alin sykealue on jotakuinkin leposyke. Siksi kadulla näkee lenkkeilijöitä jotka kulkevat hiljempaa kuin kävelijät. Ei siinä mikään reisilihaksen hermotus parane tällä tekniikalla.
Käsitteellistä eroa mittauksen ja kontrolloinnin välillä voi ajatella miettimällä yleisurheilun korkeussuuntaisia ja pituussuuntaisia hyppyjä. Korkeussuuntaisissa hypyissä kullakin kierroksella rima eli tulos on etukäteen määrätty, ja suoritus on joko onnistunut tai sitten ei. Pituussuuntaisissa hypyissä taas urheilija tekee kullakin kierroksella tuloksen ja se mitataan. Lopussa sitten kerrataan kuka on tehnyt mitäkin. Korkeussuuntaisissa hypyissä hermot ovatkin yhtä tärkeät kuin kunto.
Samoin sykemittarin tuijottelu lisää stressiä ja lähettää elimistöön aivan vääriä hormoneja suorituksen rentoutta ajatellen. Suomalaisista valmentajista muurarimestari Guy Storbacka ei arvostakaan sykemittaria kovin paljon, mutta hän onkin ruotsinkielinen eikä edusta tätä virallista KIHUn yliopistoeliittiä.
3. kysymys
Hapenottotestit vai juoksutulokset?
KIHUn tai muiden urheilijoiden tuhoamiskeskusten hapenottotesteihin ei onneksi kovin moni pääse, mutta seulan läpäiseille kohtalo on sitten sitäkin julmempi. Juoksemisesta pienen sivuhypyn tekemällä voi mainita että hiihtäjä Matti Heikkinen on yksi Suomen testatuimpia ja tieteellisimmin valmennettuja urheilijoita, ja siksi ehkä koko tunnetun universumin ailahtelevin urheilija.
Miksi sitten niin järkevältä ensi silmäyksellä kuulostava testi kuin maksimaalinen hapenotto ei korreloi juuri lainkaan tuloksiin tai tulosvarmuuteen?
Kuten jo nimikin kertoo niin maksimaalinen hapenotto kertoo kuinka paljon happea minuutissa ihminen käyttää silloin kun väsähtää täysin ja kaatuu matolle. Asia on hieman sama kuin ihailisi autoja jotka kuluttavat mahdollisimman paljon polttoainetta. Tätä logiikkaa kutsutaan myös nimellä Rytsölän logiikka. Onhan toki sellaisiakin tampioita jotka oikeasti ihailevat autoja jotka kuluttavat paljon polttoainetta, mutta tieteellinen yleisnimitys heille on ”teini”.
Järkevämpi tapa ajatella hapenottoa on pyrkiä kehittämään juoksun taloudellisuutta. Birdien mielestä tässä kohtaa pitäisi mainita nimi Zersenay Tadese ja lukema 150 ml/kg/km, tämä kuulemma kertoo kaiken olennaisen. Hieman pitemmin selittäen kannattaa siis tähdätä siihen, että mahdollisimman vähällä hengästymisellä pääsee mahdollisimman kovaa. Tarkoitus on siis olla taloudellinen eikä tuhlata happea niin paljon kuin mahdollista. Siinähän syntyy vain kasvihuonekaasuja ja maapallo tuhoutuu.
Järjettömät sipsuttelulenkit joilla ihaillaan etanoita tienposkessa eivät kuuluneet ohjelmistoon ennen kuin sykemittari keksittiin. Vanhan koulukunnan mukaan hölkkä on mielenterveysongelma ja juokseminen on urheilua. Tarkka raja hölkän ja juoksun välillä on toki hieman kiistelty aihe, mutta jos 4:30 kilometrivauhti ei tunnu löysältä peruslenkilta ei ehkä kannattaisi kutsua itseään urheilijaksi.
Testata voi itseään myös juoksutesteillä ilman letkua suussa ja laboratorioväkeä tuijottamassa. Esimerkiksi Lasse Viren käytti 5000m ins-and-outs testiä 50m jaolla. Toisin sanoen 50 metriä kiihdytettiin ja 50 metriä rullailtiin kevyesti ja sama jatkui vitosen lenkin ajan. Kiihdytyksiä tuli siis mukavat 50 kappaletta lenkin aikana. Parhaimmillaan Lasse Viren juoksi tämän Rolf Haikkolan testin aikaan 13:13 jolla olisi pärjätty kisoissakin aika kivasti – ja pärjättäisiin vieläkin.
Nyt onkin jo aika päättää turpaduunarin juoksupläjäys, ja teen sen ytimekkäästi kuin Seppo Anttila konsanaan.
TUOMIO:
Raision rasistit ovat väärässä. Valkoinen veitikka voi pärjätä mustalle mahdille kunhan syö ja treenaa oikein, alemmuudentunteeseen ei ole mitään syytä. Torino-makaronin voi vaihtaa perunaan ja rypsimargariinin voihin. Juostessa ei tarvitse ihailla etanoita vaan etanat voi syödä ravintolassa. Sykemittarin voi joko myydä naapurille tai ostaa sitten kalleimman mahdollisen HRV-toiminnolla varustetun mallin. M.O.T.
Christer Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori
Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/
About Author
Kalifornian lchf sporttitohtori on Holden MacRae.
Tietenkin muistettava Uusi-Seelantilainen Dan Plews jonka erikoisalaa on low carb diet and HRV.
Australialainen Peter Brukner unohtui lyhytlistalta low carb -tohtoreista.
Karppaavia urheilutohtoreita tulee heti mieleen ainakin Cate Shanahan, Jeff Volek, Stephen Phinney ja Timothy Noakes. Tosin asiasta ei saa virallisesti puhua Suomessa.
Mielenkiintoinen juttu, kiitos tästä! Olikohan tuo Lassen “5000m ins-and-outs”-testin tulos kuitenkin virheellinen, koska se olisi ollut 3s alle Lassen oman vitosen ennätyksen ja aikalailla tasan aikakauden 72-77 ME-tulos? En löytänyt tähän hätään omista Viren-kirjoistani tähän lähdettä, vaikka muistan tuon testin tuloksista jotain mainintaa jossain olleen. Epäilen kyllä itse vahvasti aikalaisten mittavirhettäkin, koska hataran muistikuvani mukaan tätä juostiin ainakin jossain vaiheessa jalkapallokentän viheriöllä.
Kiitän myös jutusta, joka kappale oli täynnä asiaa. Juoksijan ei tule kadottaa omakohtaista tuntumaa omaa kehoaan kohtaan. Valmentajana on toisinaan ollut vaikea puhua niin seikkaperäisellä tavalla, että juoksija tai juoksijat ymmärtäisivät itsetuntemuksen merkityksen.
Tuohon asialliseen kysymykseen Lassen testistä löytyy vastaus ansiokkaan valmentaja Rolf Haikkolan kirjoittamasta kirjasta Lasse Virénin menetyksen portaat. Kirjan sivulla 158 kerrotaan muun muassa, että …Rataharjoituksen lisäksi suoritettiin ruohikolla irtiottotesti, ruohikolla siksi, että haluttiin säilyttää lihasten elastisuus. Tarkoituksena oli saada aikaan täydellinen läkähdys…..Harjoitus suoritettiin Helsingin vanhalla pallokentällä, jossa kierroksen pituus oli 600 metriä….Kello osoitti aikaa 13.13. En ollut uskoa silmiäni, vaikka matka ei ollutkaan mitattu virallisesti.
Molemmat henkilöt ovat tuttuja, mutta en ole tästä aiheesta koskaan kysynyt. Kyseistä treenimuotoa olen itsekin käyttänyt juoksu-urallani irtiottoharjoituksena, ja se tunnetaan myös nimellä “ruletti”.
Paluuviite:Lisää rasvaisia juoksutarinoita | Turpaduunari