Traumatisoivat elämänkokemukset tarkastelussa

Kirjoittaja: Christer Sundqvist

Kirja-arvostelu

Anssi Leikola on traumapsykiatri Helsingistä. Hän on vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassa ansiokkaasti käsitellyt traumaattisia kokemuksia ja kuinka niistä voi selvitä. Traumakokemus on järkyttävä tapahtuma ihmisen elämässä, joka jää muistijäljeksi ihmisen mieleen. Kirja tarjoaa oivallisen kurkistuksen laajoihinkin filosofisiin kysymyksiin tieteissä. Löysin tämän kirjan valitettavasti vasta nyt. Vaikka kirjan ilmestymisestä on kulunut tovi, se on edelleen hyvin ajankohtainen.

Katkennut totuus

Prometheus-kustannuksen vuonna 2014 julkaisema kirja ”Katkennut totuus – traumatutkielma : emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia” ei ole mikään helppo lukukokemus. Käsiteltävä aihe on ensinnäkin hyvin haasteellinen ja kieliasu on ehkä tarpeettoman akateeminen runsaine sivistyssanoineen. Kirjan sisältö avautui raskaanlaisesti tällaiselle tavalliselle biologille, mutta mitä pitempään itse pääsin luku-urakassani, sitä helpompaa oli sisäistää kirjan tarkoitus ja merkitys. Uskoisin, että monelle muulle käy juuri näin. Sinnikkyys palkitaan, sillä kun tämän kirjan saa luettua, tietää tosi paljon enemmän traumatisoivista elämänkokemuksista ja miten ne ovat yhteydessä mielenterveysongelmiin.

Mitä voi seurata traumaattisesta elämänkokemuksesta?

Kirjassa ollaan keskeisten ja perustavien elämän kysymysten kimpussa ihan alusta loppuun asti. Käsittelyyn on otettu varsin perusteellisesti tunneperäisen trauman vaikutukset ihmisen elämään. Kirja on poikkitieteellinen teos yhdistäen eri tieteenalojen havaintoja trauman ja dissosiaation ilmiöistä (dissosiaatio = mielen jakautuminen). Kirjailija on yltänyt massiivisiin ponnistuksiin yrittäessään ymmärtää mitä traumassa tapahtuu, miten traumaa voi tarkastella monesta eri näkökulmasta, miten trauma vaikuttaa ihmisen elämään ja miten siitä voi parantua. Dissosiaatiosta eli mielen jakautumisesta puhutaan silloin, kun ihmisen oma mieli ikään kuin jakautuu kahteen tai useampaan eri osaan. Traumaattinen elämänkokemus (esimerkiksi koettu seksuaalinen väkivalta lapsuusiässä) on ehkä ollut niin rankka, että kantaessaan tästä johtuen tunnepuolella traumamuistoa, ihminen pyrkii elämään ihan normaalia arkea ja pitämään ikävät muistot poissa todellisuudesta. Hän haluaa näin haudata kokemansa trauman olemattomiin. Terapeutti saattaa esimerkiksi havaita tällaisen jakautuneen mielen potilaalla siten, että potilas kertoo traumaattisesta elämänkokemuksestaan ulkopuolisena, ikään kuin raportoiden jonkun toisen ihmisen kokemuksia.

Voimakkaita tunteita ja tabuja

Tässä kirjassa nostetaan esille näkökulmia ja seikkoja, jotka voidaan mieltää tabuiksi ja joiden esille nostamiseen liittyy eri ihmisillä yksityisesti ja myös yhdessä koettuna hyvin voimakkaita tunteita. Tämän myötä monella on ennakolta lukkoon lyötyjä asenteita miten esimerkiksi hoidon pitäisi edistyä. Monille on erittäin vaikea käsittää ja myöntää, että voimakkaan kielteiset elämänkokemukset, erityisesti jos ne ajoittuvat lapsuuden kehitysvaiheisiin, saattavat vaurioittaa jopa oleellisesti aivojen rakennetta. Lapsuuden traumaattiset kokemukset ennakoivat aikuisiän vakavaa psyykkistä oireilua. Tunnettua on, että varhaislapsuudessa olemme poikkeuksellinen haavoittuvaisia. On hyvä kun kirjailija nostaa tämän näkökulman esille. Tämä on äärettömän kiintoisa asia ja on laajankin tarkastelun arvoinen.

Karu paljastus rajoittuneesta tiedemaailmasta

Kirja ei ole pelkkää traumaa pullollaan, vaan kirjan ansioihin on luettava tiedefilosofian laajahko selvitystyö. Anssi Leikolan oli tarkoitus tehdä tästä aiheesta tiedettä ja lopputuloksena oli odotettavissa akateeminen väitöskirja. Väitöskirjahanke kuitenkin kariutui. Tutkija Leikola ei saanut tehdä tutkimustyötä aiheen kimpussa mieleisellä tavallaan. Hän ei pitänyt mielekkäänä empiiristä tutkimustyötä ja hän ei halunnut jatkaa linnoittamalla havaintonsa yleisesti hyväksyttyyn psykiatriseen teoriaan. Leikola halusi sen sijaan tarkastella mielen jakautumista hyvin laajalla poikkitieteellisellä tavalla, ei ainoastaan rajoitetusti psykiatrian viitekehyksen sisällä. Tervehdin ilolla tällaista lähestymistapaa. Tämä ennakkoluuloton lähestymistapa osoittautui kuitenkin sen verran suureksi haasteeksi nykyaikaisessa psykiatriassa ja erityisesti tämän alan tieteellisessä tarkastelussa, että vaikeuksiin ei ollut tulla loppua. Akateeminen perinne edellytti näköjään sellaisia tutkimuksen rakenteeseen ja jaotteluun liittyviä erityisratkaisuja, joihin Leikola ei ymmärrettävästi katsonut voivansa suostua. Tämä oli varmasti tavattoman hankala päätös, mutta luettuani kirjan tässä Leikolan tarjoamassa muodossa huomaan, että rajoittuneempi tarkastelu olisi väitöskirjasta poistanut jotakin todella arvokasta ja korvaamatonta. Nyt se on erittäin laajan tietokirjan muodossa ja kirjoittaja saa vapaasti rönsyillä eri tiedealojen viidakossa ihan vapaasti. Karulla tavalla Leikola sai tuta suomalaisen tiedetutkimuksen jäykät raamit. Jos tekee vallitsevista trendeistä poikkeavaa väitöskirjatyötä, siitä seuraa kaikenlaisia vaikeuksia. Ponnisteluista huolimatta Leikola ei löytänyt psykiatrisesta tutkimuskentästä sellaista kollektiivista henkeä, jossa syntyisi kannustavuutta tarkastella niitä filosofisia perusteita, joiden varassa koko tieteenalan rakennelma lepää! Tätä sietää hämmästellä! Onneksi Leikola on löytänyt joitakin ihmisiä ja kirjoittajia, jotka ovat vilpittömästi voineet ymmärtää ja jakaa tämän tutkimuksellisen ongelman. Leikola esittelee vallitsevan oudon tilanteen tiedemaailmassa näin: ”Tämä vallitseva tilanne on osa sitä yleisempää havaintoa, että tieteessä vallitseva kulttuuri ja trendi ohjaavat aktiviteettia kohti sellaista tutkimusta, jota on metodologisesti helpointa selvittää empirian keinoin. Psykiatriassa tämä nähdään voimakkaana (sinänsä tarpeellisen) lääketutkimuksen ja -hoidon ylikorostumisena. Metodologia ohjaa tällöin liiaksi toimintaa, eikä itse tutkimuksen kohteena oleva asia!” Haaveena Leikolalla on löytää riittävän laaja viitekehys, jotta traumaattisten elämäntapahtumien käsittely voisi olla sekä laajapohjaista että mahdollisimman neutraalia. Pyrkimyksenä on se, että aihepiirin hankaluudesta huolimatta saataisiin kehitettyä loogista ja monitieteistä pohjaa jatkotutkimuksille ja -keskusteluille. Tarkoituksena on herättää varmuus siitä, että tunneperäinen trauma ja sen seuraukset voivat olla tieteellisesti selitettävissä ja todennettavissa. Se on mahdollista silloin, kun suunnataan huomio oikeisiin asioihin, käytetään sellaisia tieteellisiä metodeita, jotka soveltuvat tähän tarkoitukseen ja vielä uskalletaan nähdä se mikä pyrkii kätkeytymään.

Kirja puhkeaa kukkaan tiedefilosofian pohdinnassa

Kirjan lähtökohtana on kertoa miten tunneperäinen (emotionaalinen) traumatisoituminen voi selittää merkittävän osan vakava-asteisista psyykkisistä ongelmista. On olemassa suhteellisen laaja ryhmä eriasteisesti traumatisoituneita potilaita, jotka eivät tällä hetkellä tule riittävästi ymmärretyiksi ja diagnosoiduiksi nimenomaan traumaan liittyvän psykopatologiansa suhteen. Tämä potilasryhmä muodostuu ennen kaikkea sellaisista henkilöistä, jotka kärsivät ns. kompleksisesta traumasta, joka ilmenee eriasteisina dissosiaatiohäiriöinä. On ilmeistä, että liian usein näiden potilaiden erityiset oireet ja trauman muut tyypilliset ilmenemismuodot, sekä heidän traumatisoitumista sisältävä henkilöhistoriansa ymmärretään kovin puutteellisesti. Sen takia hoito on väkisinkin melko huteralla pohjalla. Leikola haluaa nostaa esille psykiatrisen hoidon suurena kokonaisuutena, jossa pienten yksityiskohtien tarkastelun sijaan on tieteenfilosofialla ja erityisesti monitieteellisyydellä tosi paljon annettavaa.

Oivallisia havaintoja

Kirja on varsinainen aarreaitta sellaiselle, joka haluaa uppoutua huolella kehon ja mielen kiemuroihin. Leikola nostaa esimerkiksi parrasvaloihin psykiatrian professori Daniel J. Siegelin, joka on kiinnittänyt huomiota siihen, että mielenterveyden ammattilaisille ei opeteta sitä mitä mielenterveydellä varsinaisesti tarkoitetaan! Leikola kirjoittaa: ”Traumapsykiatriaan liittyvien peruskäsitteiden sekava käyttö on johtanut merkittäviin ongelmiin, tällaiset epäselvyydet ovat saaneet osakseen aivan liian vähän huomiota. Tämä vaikeuttaa toisaalta jäsentynyttä tieteellistä tutkimusta, mutta myös siinä saavutettavien tulosten tulkintaa ja näiden merkityksien syvempää ymmärtämistä. Ongelmat heijastuvat voimakkaasti traumatisoiviin kokemuksiin yhdistyvän psykopatologian diagnostiikkaan, kliiniseen tunnistamiseen ja siten potilaiden adekvaattiin hoitoon. Näiden peruskäsitteiden selventämiseksi sekä ongelmien ja sekaannusten minimoimiseksi filosofinen lähestymistapa on suorastaan välttämätöntä. Peruskäsitteiden mahdollisimman yksiselitteiset määrittelyt ovat tärkeimpiä tieteellisiä työkaluja, jotka voivat luoda mahdollisuuksia ja edellytyksiä korkeatasoiselle tieteelliselle keskustelulle.” Leikola kertoo siitä miten on otettu lupaavia edistysaskeleita eläinkokeiden myötä kun on tutkittu traumaperäisiä elämänkokemuksia (esimerkiksi stressitutkimuksen alueella). Eläimet ja ihmiset reagoivat samalla tavalla stressiin. Hermostollisissa rakenteissa näkyy stressin jäljet. Leikolan mielestä on tärkeää sisällyttää traumatutkimuksiin kokonaisvaltainen monia tieteenaloja yhdistävä tutkimussuuntaus. Tieteellisessä tutkimuksessa on päästävä riittävän yksinkertaiseen, selkeään ja täsmälliseen määritelmään traumasta. Vasta silloin on mahdollista ymmärtää paremmin monenlaisia psykopatologisia häiriöitä. On erityisen hyödyllistä tarkastella näitä kysymyksiä filosofisesti ja Leikola onkin tässä kirjassa nähnyt vaivaa valitessaan filosofisen fenomenologian tällaisten peruskysymysten selventämisen välineeksi. Fenomenologia tarkoittaa tässä yhteydessä traumattisen kokemuksen tarkastelemista sellaisena kuin ne voidaan ilmentää tietoisuudelle. Tällaisen ahaa-elämyksen Leikola on kokenut: ”Tämä työ on edistyessään kokenut myös joitakin suuria hyppäyksenomaisia muutoksia uusille tasoille, ikään kuin tietynlaisia ‘evolutiivisia’ kehityssiirtymiä. Esimerkiksi tällaisia siirtymiä voidaan hahmottaa tapahtuneen siinä vaiheessa kun aloin todellakin ymmärtää teoriaa persoonallisuuden rakenteellisesta dissosiaatiosta, toiminnan psykologiaa ja niiden soveltamista käytännön työssä. Yhtäkkinen avartuminen tapahtui myös siinä vaiheessa kun löysin fenomenologisen tavan tehdä tiedettä, erityisellä filosofisella otteella ja asenteella.” Tällä tavalla Leikola löysi käytännön ja teorian avulla oman tapansa tutkia teoriaa persoonallisuuden rakenteellisesta dissosiaatiosta. Hän päätyi tarkastelemaan tätä kuuden johtoajatuksen myötä: historiallisuus, monitieteisyys, holismi, evoluutio, filosofinen fenomenologia ja elollisuus. Hyvin mielenkiintoista oli lukea traumaan liittyvästä evolutiivisesta näkökulmasta. Traumakokemusta seuraava dissosiaatio olisi evolutiiviselta kannalta mielekäs persoonallisuuden rakenne, eräänlainen suojamekanismi. Trauman kohdanneen yksilön mahdollisuudet jatkaa elämää säilyvät näin suhteellisesti ottaen parhaalla mahdollisella tavalla. Tällä tapaa nähtynä rakenteellinen dissosiaatio on evoluution myötä syntynyt organismin järjestäytymisen tapa, jolla lajinkehitysprosessi näyttää ‘varustautuneen’ epäedullisten olosuhteiden varalle. Otteita kirjasta: ”Filosofisesti määrittyvänä tavoitteena tutkielmassa on löytää monipuolisesti näkökulmia useiden suurten kysymysten äärellä. Mikä loppujen lopuksi on emotionaalisesti traumatisoivan elämänkokemuksen ja psykopatologian välinen suhde? Miten tähän aihepiiriin liittyviä kysymyksiä olisi mielekästä tutkia? Millä tavalla emotionaaliseen traumaan liittyvä teoreettinen ajattelutapa vaikuttaa kliinisesti ilmenevän psykopatologian havaitsemiseen?” . . . ”Psykiatrisen tieteen perustava tutkimuskohde psykopatologia on kokonaisuudessaan monella tavalla erityisen monimutkainen ja vaikea. Kuitenkin ehkä juuri tämän vuoksi psykiatrian on periaatteessa mahdollista toimia kokoavana, integroivana tutkimuskenttänä, erilaisten tieteenalojen välisen yhteistyön edistäjänä. Tämä voi mahdollistaa erilaisten toisistaan poikkeavien metodien käyttämisen monipuolisesti, ja näin lisätä kokonaisvaltaista ymmärrystä tutkimuskohteesta (vrt. Kendler, 2005). Tämä saattaa tarkoittaa traumatutkimuksen osalta nykyistä holistisemman, psykobiologisemman ja monitieteisemmän tutkimuslähtökohdan soveltamista. Bill Fulford (2000) on esittänyt samansuuntaisesti, että psykiatria tarvitsee erityisesti filosofisesti orientoitunutta lähestymistä ja voi toimia tässä suhteessa periaatteessa jopa esimerkkinä toisille lääketieteen erikoisaloille.”

Lopuksi

Leikolan traumakirjan lukeminen oli raskas, mutta haastellisuudessaankin loppujen lopuksi silmiä avaava kokemus. Nyt ymmärrän paremmin miksi traumasta liikkuu niin epäluotettavaa tietoa. Traumasta on mahdollista selvitä. Traumatutkimuksessa puhaltakoon virvoittavat tuulet!