Kirjoittaja: Christer Sundqvist
Tämä voi olla kirjoitus, joka pahoittaa joidenkin mielen, jotkut toiset taas saattavat tästä kovasti ilahtua. Yksi asia ainakin on ja pysyy: Tämä on ratkirehellinen tilitys. Se miten se sinuun lopulta vaikuttaa, riippuu vain sinusta ja sinun mahdollisista ennakkoluuloista tiedettä ja minua kohtaan.
Tieteen tekeminen on tylsää mutta kiehtovaa
Olin vuosina 1982-1990 Suomen Akatemian palveluksessa, ensin tutkimusassistenttina eräälle biokemistille ja sitten itsenäisenä tutkijana väitöskirjatyötäni valmistelemassa ja sen jälkeen. Olen siis saanut tehdä tiedettä ja kokenut tiedemaailman. Teen edelleenkin tiedettä, tottakai.
Kun mietin aikaani tiedemiehenä, muistan erityisesti miten kiehtovaa oli olla tiedeyhteisön jäsenenä ja tehdä tiedettä muitten kanssa. Vaikka tiede monesti on tylsää ja yksinäistä puurtamista, saattaa olla erityinen ilo tehdä sitä tylsyyttä yhdessä muiden kanssa ja edes viettää kahvitauko yhdessä muiden tiedemiesten (ja -naisten) kanssa rupatellen joko tieteestä (yleisintä!) tai jotain mitä nyt mieleen juolahtaa.
Tieteen teko on siis raakaa ja usein tylsää työtä, jossa enemmän koetaan epäonnistumisia kuin onnistumisia. Käsittämättömän monta tuntia, päivää, viikkoja, kuukausia, uskaltaisinko väittää jopa vuosia, menee hukkaan kun vaivalla rakentamasi kokeet tai tieteelliset pohdinnat johtavat umpikujaan ja siitä on kerta kaikkiaan luovuttava. Ei toiminut.
Mukavia hetkiä tieteen parissa
Mukaviakin hetkiä toki oli, eihän sitä millään olisi jaksanut muutoin. Oli mukavaa kuin etenit urallasi, keksit jonkun ratkaisun johonkin pulmaan, joka liittyi joko sinun omaan projektiisi, johonkin yhteiseen projektiin tai jonkun toisen projektiin.
Silloin kun ratkaisua odottava pulma ratkesi omassa projektissasi, koin Suomessa tuhkatiheään ahdistusta, uskallanko ilakoida kun oma projektini etenee. Suuttuukko tutkijakaveri, jos kerron ilouutisia projektistani ja kollegalla ei ole aihetta riemuun omassa tutkimusprojektissaan? Tuleeko hän minulle kateelliseksi kun läpimurtoni on sitä luokkaa, että todennäköisesti saan nyt jatkorahoituksen järjestettyä?
Omasta projektista oli paljon helpompi iloita Yhdysvalloissa. Sain tavattoman hienon mahdollisuuden jatkaa tutkimus- ja luennointityötäni eräässä eturivin tiedeyhteisössä heti saatuani väitöskirjan valmiiksi. Sinne mentiin koko perheen kanssa ja suomalaispoika sai kuulua kansainväliseen professori Andrzej Bartken tutkimusryhmään.
Muistan miten iloiseksi professori Bartke tuli kun kerroin, että väitöskirjani ydinsanoma sai julkaisuluvan alan huippulehdissä (Endocrine Reviews ja Journal of Reproduction and Fertility). Suomessa olin professoreilta ja erityisesti kollegoilta saanut kokea vähättelyä (älä luule itsestäsi liikoja, ei kannata jatkaa, turhaan lähetät jutun julkaistavaksi siihen lehteen). Yhdysvalloissa (ainakin sillä biolääketieteen laitoksella missä minä olin töissä) osattiin riemuita jonkun omasta menestyksestä.
Muistan sen Suomesta kun minua ohjannut vanhempi kollega otti minut mukaan omaan projektiinsa ja tehtiin töitä yhteisessä isommassa projektissa ja siinä tapahtui mahdollisesti pitkälti minun ansiostani pieni läpimurto. Voi sitä kollektiivista riemua ja onnittelua! Suomessa osattiin siis myös riemuita kollektiivisessa työhankkeessa. Tällainen yhteisen työprojektin onnsituminen sai toki Yhdysvalloissa ihan erilaiset ja mahtavammat puitteet.
Mielenkiintoinen tiedeprojekti
Muistan yhden yhteisen projektin Yhdysvalloissa aivan erityisesti. Olin sattumalta maininnut eräälle tutkijalle, että hallitsen taulukkolaskentaohjelmat ja osaan niitä jonkin verran itsekin ohjelmoida (yksi työni oli julkaistu kansainvälisessä tiedelehdessä. Sille muuten naureskeltiin Suomessa, joopa joo). Hänellä oli pulmana se, että hänen käytössä oleva tutkimusdatan analysointiohjelma oli niin kömpelö, että sillä ei voinut tehdä mitään älykkäitä arvailuja suuntaan eikä toiseen. Se data mikä tuli ulos, oli mitä oli ja siihen oli tyytyminen. Näytin hänelle julkaisuni missä oli mahdollisesti ratkaisu hänelle. Sanoin, että voin jäädä yöksi tietokoneelle ja kokeilla toimiiko ratkaisuni. Aamu tuli ja minä näytin hänelle mitä olin yön aikana saanut aikaiseksi. Se osoittautui juuri sellaiseksi mitä tämä tutkija ja koko hänen ryhmänsä kaipasi juuri sillä hetkellä, eli se vastasi kysymykseen “mitä jos muutan tätä parametriä, miten se vaikuttaa dataan?”. Oikeaoppiset suomalaiset tiedemiehet kavahtavat varmaan koko ajatusta, että kajotaan keinotekoisesti tutkimusdataan? Ryhdyimme heti laatimaan ohjelmoinnista tarkat muistiinpanot ja kirjoitimme yhdessä käsikirjoituksen, joka sitten julkaistiin tiedelehdessä. Voi sitä yhteistä riemua! Sattumoisin löysin tuon vanhan julkaisun netistä: A radioimmunoassay program for Lotus 1-2-3. Pieni oivallukseni johti moniin innovatiivisiin ideoihin laboratorion puolella.
Tylsää ja kosolti epäonnistuneita kokeita
Varmasti vain toiset tiedemiehet voivat tajuta miten valtavasti joutuu kokemaan epäonnistumisia tieteen teossa. Lehtiin päätyvät yleensä onnistuneet kokeet ja tiedettä edistävät älynvälähdykset, mutta mappi Ö:ssä on kyllä jokaisella tutkijalla valtavasti tavaraa, mikäli ei suutuksissaan ole niitä heittänyt pois. Kun en saanut jatkorahoitusta yhteen projektiin, heitin suutuspäissäni pois vaivalla kerätyn aineiston.
Muistan yhden epäonnistuneen kokeen. Professori Parvinen oli Suomessa näyttänyt miten faasikontrastimikroskoopin alla pystyi leikkaamaan rotan kiveksessä olevat siementiehyeet pienellä silmälääkärin käyttämällä pikkuriikkisellä saksella ja järjestää ne pienenpienet tiehyepalaset ryhmiin sen mukaan miltä ne näyttivät mikroskoopissa (siittiöksi pyrkivät solut nimittäin värjäytyivät luonnostaan harmaan punertaviksi eri kehitysvaiheessa). Niitä sai kovalla työllä kerättyä ja ryhmiteltyä niin paljon kokoon, että niistä sai mitattua biokemiallisia merkkiaineita, hormonin esiasteita jne.
Tohtori Armando Amador innostui tästä tiedosta ja sovittiin, että minä leikkaan hänelle nuo siementiehyeet samalla Parvisen tekniikalla ja nyt onkin sitten kyseessä peräti minkin kivekset. Kävin hakemassa minkin kiveksiä eräältä minkkitarhalta, säilöin ne kaikkien oppien mukaisesti ja ryhdyin niitä sitten yötä myöten leikkelemään. Aina kun sain kasan valmiiksi, Amador imaisi ne talteen ja ryhtyi niitä analysoimaan. Olin leikannut noita julmetun pieniä siementiehyeitä varmaan 12 tuntia samalta istumalta ja sanoin lopulta, että nyt en enää jaksa, joudun lopettamaan. Jatkan mahdollisesti sitten myöhemmin saatavilla kiveksillä. Taistelin aikaa vastaan, sillä koko ajan aineisto tuhoutui viilennyksestä ja optimaalisista olosuhteista huolimatta.
Jäimme Armandon kanssa odottelemaan analyysin tuloksia. Mieli synkkeni Armandolla ja minulla mitä enemmän tulosliuskoja koneesta tuli ulos. Ei mitään järkeä tuloksissa, yhtä tyhjän kanssa. Ei kannattanut jatkaa. Oli ihan turha homma. En uskalla kertoa yksityiskohtia miten huolella tätä koetta suunniteltiin ja miten paljon siihen käytettiin aikaa, mutta muistaakseni tästä materiaalista ja tästä aherruksesta ei irronnut yhtäkään julkaisua. Professori Bartke onneksi lohdutti, että tämä on sitä tutkijan arkipäivää.
Erikoisia tapauksia
Minä en tajua joitakin suomalaisia tiedemiehiä. Nämä oudot tiedemiehet toimivat tässä kirjoituksessa varoittavina esimerkkeinä, ei niinkään silmätikkuina. Joidenkin heistä pitäisi olla oman alansa osaavia tutkijoita ja löytyy oivallisia tieteen popularisoija. Lukutaito joillakin loppuu kuitenkin, sillä auotaan päätä ja näpytellään näppäimistöltä jotain ihan kummallista. Minulla on käynnissä maksullinen projekti eräälle yksityiselle syöpäsäätiölle. Olemme uudistamassa informaatiosivujen ulkoasua ja tietotarjontaa. Eräänä hankkeena siellä sivulla on laatia yhteenveto sellaisista menetelmistä syövänhoidossa, jotka eivät ole saaneet koululääketieteen edustajien hyväksyntää, mutta jossa meillä on tieto, että se toimii yksittäistapauksissa. Vaikka tämä lukee selkeästi syöpäsäätiön sivulla jo nyt ja varsinkin blogikirjoituksessani, niin jotkut tiedemiehet varoittavat blogini lukijoita, ettei minun kirjoituksiin pidä uskoa. Pitää vain uskoa siihen mitä “oikeaoppineet” tietävät asiasta. Aika härskiä touhua!
Ei ymmärretä, tai ymmärretään muttei siitä välitetä, että täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot mitä keskeneräisessä blogikirjoituksessani luetellaan, on nimenomaan tarkoitettu sellaisiin tilanteisiin, joissa syövän ennuste on niin paha ettei koululääketiede enää voi auttaa tai aikaisemmassa vaiheessa syöpäpotilas tajuaa, että kemoterapian sijaan valitaan nyt jokin muu täydentävä hoitomenetelmä.
Ei tässä tiedemiehenä olla taistelemassa koululääketiedettä vastaan, vaan tarjotaan koululääketieteelle täydennystä ja vaihtoehtoja, ehkä jopa vankkaa yhteistyön kättä. Syöpätaistelussa kaikki keinot ovat sallittuja ja jos meillä on tiedossa yksittäisiä (kuitenkin monia!) tapauksia missä syöpä on yllättäen parantunut toisenlaisella hoidolla kuin yleensä, niin miksi vaikenisimme näistä hoidoista? Sveitsin ja Saksan hoitomallit syöpäpotilaille (koululääketieteen rinnalla kulkevat täydentävät hoitomenetelmät) saisivat yleistyä Suomessakin.
Yleensäkin tieteessä on ongelmana nämä yksittäistapaukset. Selkeästi joku ihminen saa apua jostakin oudostakin terapiasta ja parantuu. Lääkäri tai tiedemies kertoo, ettei löydy kliinistä tutkimusnäyttöä siitä, että tuosta käytetystä menetelmästä olisi hyötyä ja hän tyrmää tämän menetelmän. Varmaan hän toimii juuri siten kun lääkärille on opetettu miten hänen pitää tehdä (haluaa säilyttää uskottavuutensa kollegoiden silmissä), mutta on se hirmu väärin väittää etteikö tuolla oudollakin menetelmällä voisi parantua! Ei vaan ole riittävästi aineistoa vielä osoittamaan hoidon teho.
Luulisi, että tiedemies ja lääkäri voisi todeta, että emme vielä luotettavasti tiedä toimiiko vaihtoehtoinen hoito, mutta jos se yhdelläkin ihmisellä toimii, niin miksi se ei voisi toimia jollakin muullakin potilaalla? En ymmärrä tätä logiikka, kun kategorisesti kielletään kaikki koululääketieteen ulkopuolella oleva järkevänkin tuntuinen hoitoratkaisu ja kutsutaan sitä humpuukiksi, uskomushoidoksi. Aika rohkeaa sanoa noin, sillä tieteen edistyessä ja parantumistapausten lisääntyessä saattakin olla, että sitä hoitomenetelmää aletaan käyttää jatkossa. Kuka osaa ennustaa juoko jokainen syöpäpotilas tulevaisuudessa kolloidihopeavettä, joka todistetusti useassa syövän parantumistapauksessa onkin se ainesosa, joka mainitaan keskeisenä tuotteena? Nyt kielletään moisen hopean käyttö, koska “tiedetään” se asia, tutustumatta näihin asioihin perusteellisesti. Tiedemiehillä pitäisi olla kova into selvittää asiaa ja mahdollisesti jopa edistää asiaa, että hopean vaikutusta tutkittaisiin perusteellisesti, eikä räksytetä kateederin takaa.
Ikävä asia tuo tiede?
Tiede ei ole ikävä asia. Tiede on kiehtova asia ja sellaisena pysyköön. Sitä minä en vaan ymmärrä, että jotkut suomalaistutkijat varjelevat tiedekäsitystään julkisesti niin kauhean tarkasti. Onko se niin, että jos jossain yhteyksissä lähdetkin tukemaan minunlaista vaihtoehtoista tiedemiestä, niin tutkijan ura loppuu siihen? Sitä minä en nimittäin kerta kaikkiaan ymmärrä, että jossakin kahvipöydässä voi tutkija sanoa, että tiukka LCHF on toimiva ratkaisu laihdutukseen, diabetekseen jne, mutta jos hänelle aukeaa mahdollisuus kommentoida tätä julkisesti jossakin mediassa, niin voi sitä kiertelyn ja kaartelun sanomaa, ei tule suusta samantyyppistä myönnytystä kuin siinä kahvipöytäkeskustelussa. Tiede sulkee suun?
Tai sama suomalaistutkija ja hänen tutkijayhteisönsä eivät voi antaa tunnustusta eräälle tässäkin terveysblogissani tiuhaan esiintyneelle järkevälle insinöörille, joka on ideoinut paljon mukavaa ja toimivaa ylipainon ja laihdutuksen suhteen. Katsokaas kun hänellä ei ole mitään tieteellisiä meriittejä ravitsemustieteen alalta. Ja pyh sanon minä! On kyllä vaikea keksiä toista tieteen alaa, jossa tieteellinen tutkimusnäyttö on niin epävarmalla tolalla kuin ravitsemustiede. Tieteen aloista ehkä epätäsmällisin. Arvailuja ja mielipiteitä täynnä koko ravitsemustieteen ala. Pidän hyvinkin todennäköisenä, että parhaimmat ravitsemustieteen oivallukset eivät tule ravitsemuskuplan sisällä olevilta henkilöiltä, vaan sen ulkopuolella eläviltä. Heiltä joilla on kokemusta jostakin muustakin kuin ravitsemustieteen dogmeista.
Tai otetaan tämä järkyttävä lääkäri Ville Pöntysen tapaus. Ville hoitaa intomielisesti ja suurella sydämellä sekä ammattitaidolla potilaitaan Lääkärikeskus Lupauksessa hoitokäytännöillä, jotka tervehdyttävät potilaita. Jokaisen pitäisi hypätä riemusta kun tällaista tapahtuu. Ja p#skat! Olemme Suomessa. Kateellinen lääkärikollega katsoo vierestä ja käräyttää Villen Valviran ja AVI:n tutkittavaksi ja siellä vellihousuiset virkamiehet (ja -naiset) pistävät Lääkärikeskus Lupauksen ovet kiinni syyskun lopussa 2018. Ja kuitenkin nykyaikainen tiede on Ville Pöntysen puolella! Nuo Villen tiellä olevat kyykäärmeen sikiöt vain eivät tätä halua hyväksyä ja eivät halua edes tosissaan tutustua jaossa olevaan tutkimusdataan. Tällaisesta hölmöstä tieteestä on kyllä ihan pakko irtisanoutua! Ihan pöhköä touhua!
Mutta tiede on siis pääosin ihanaa! Iloitaan siitä, että meillä on tiedemiehiä tekemässä kokeita ja keksimässä uutta!
Christer Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori
Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/
About Author
Suomessa ei sallita eriäviä mielipiteitä eli ns. veneenkeikuttajia. Tämä johtunee pitkästä historiasta ensin Ruotsin ja sitten Venäjän sorron alla. Silloin kaikki, mikä rapautti yhtenäisyyttä oli eduksi sortajalle. Tällaisesta satojen vuosien “koulutuksesta” ei ihan äkkiä opita pois. Siitä on tullut osa kansanluonnetta.