Kirjoittaja: Christer Sundqvist
Tänään (15.3.2018) julkaistiin hämmästyttävän paljon asiaa sisältävä tietokirja. Ravintola Ostrobotnian Jääkärihuoneeseen oli kerääntynyt mukavasti toimittajia ja entisiä ministereitäkin.
Tietokirjailija Kalle Virtapohja on tehnyt paljon työtä. Istunut arkistoissa ja haastatellut Urho Kekkosen tuntijoita. Tätä kirjaa ei ole tehty vasemmalla kädellä, vaikka vasemmalle kallistutaankin aika ajoin.
1900-luvun merkittävin suomalainen
Pahinkin Kekkosvihaaja joutuu myöntämään, että Kekkonen oli viime vuosisadan merkittävin henkilö Suomessa. Siksi on aika hämmästyttävää, että presidentti Kekkosen urheilutaustasta ilmestyy vasta nyt perusteellinen tietoteos. Urheilija ja poliitikko Kekkosen elämää on käsitelty kokonaisuutena urheilulliset teot edellä.
Ministeri Matti Ahde oli omassa puheenvuorossaan ratkirehellinen. Hänen mielestään presidentti Kekkonen oli menestyksellinen lähes kaikessa mihin ryhtyi elämänsä aikana, mutta urheilujohtajana hän koki erityisen suuria tappioita. Hän epäonnistui urheilujohtajana. Kekkosella oli kuitenkin ilmiömäinen kyky muokata omaa imagoaan siihen suuntaan, että hänestä luultiin kasvaneen kansaa yhdistävä urheilujohtaja samaan tyyliin kuin hän poliitikkona kykeni yhdistämään kansakuntamme rivit.
Kekkonen hyppää, hiihtää ja kalastaa
Virtapohja toi kivasti esille kirjan julkistustilaisuudessa, miten kova urheilija Kekkonen oli. Urheilujohtajamme ovat enimmäkseen olleet aika heppoisia urheilumiehiä, mutta tässä meillä on johtaja, joka on Suomen mestari korkeushypyssä (Lahden SM-kisoissa vuonna 1924), on juossut 100 metriä aikaan 11,0 ja ymmärtää kalastuksen ja muun liikunnan terveysarvot.
On yllättävää lukea miten Urho Kekkonen suhtautui urheiluun melko kevyesti. Hänen ainoa todellinen treenausvuotensa 1924 toi hyviä tuloksia. Mutta sen jälkeen hän omaksui jälleen kevyemmän asenteen, käyttäen itse ilmaisua ”kylmiltään urheilua”. Nimimerkillä “Känä” hän esitteli tätä omaa urheilufilosofiaansa 9.3.1925 ja 16.4.1925 ilmestyneissä kirjoituksissaan Suomen Urheilulehdessä. Artikkelit on kirjoitettu kevyellä kynällä, mutta niissä on erittäin terävä kärki. Känä kritisoi sitä, että kaikkien lajien urheilijoiden pitäisi tehdä kolme, neljä kertaa viikossa 5–10 kilometrin kävelylenkkejä. On helppo käsittää, että korkeushyppääjän oli vaikea ymmärtää sellaisen harjoittelun mielekkyyttä.
Känä selvittää artikkelissa kannattavansa mitä tahansa urheilua oman ruumiin terveyden kontrolloimiseksi ja kilpailuhimon tyydyttämiseksi. Sellainen on nautittavinta urheilua. Harjoittelu ja valmentautuminen voitaisiin kieltää kokonaan. Voimistelu voitaisiin sentään sallia. Tämän jälkeen ei olisi enää mitään amatööriongelmiakaan.
Artikkelissa ”Kylmiltään urheilija hiihtokilpailuissa” Känä todistelee lisää ”kylmiltään urheilun” mielekkyyttä. Kahteen vuoteen hän ei ollut hiihtänyt, mutta nyt hän hiihti osakunnan joukkueessa. Hupaisa pakinatyylinen teksti suorastaan pursuaa liikunnan riemua. Kylmiltään urheilijanakin Kekkonen onnistui pysymään korkeushypyssä vielä monta vuotta kotimaisen kärjen tuntumassa. Hän joutui tekemään valtavan asennemuutoksen tultuaan valituksi Urheilujaoston ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtajaksi, jolla oli vastuu kokonaismenestyksestä. Siinä roolissa valmennusta oli pyrittävä tehostamaan.
Kekkonen rakasti urheilua
Ministeri Matti Ahde luonnehti Kekkosta juuri otsikon osoittamalla tavalla. Tilaisuudessa oli esillä pohdintaa siitä, yrittikö ikääntyvä Kekkonen valtavalla omistautumisella liikuntaan peitellä terveysongelmiaan. Kirjailija oli varovasti sitä mieltä, että sellaista todistelua terveysintoilusta oli näköpiirissä, mutta Kekkosen terveyshakuisuus oli ihan aitoa. Otetaan kirjasta yksi hieno esimerkki:
“Vuoden 1977 lopulla presidentti Urho Kekkonen puhui Kansaneläkelaitoksen 40-vuotisjuhlassa kuntoilusta. Hän oli pannut tyydytyksellä merkille Kansaneläkelaitoksen piirissä elävän pyrkimyksen kuntoutustoiminnan kehittämiseen. Presidentin mukaan ihmisen terveys ja sen vaaliminen ovat tärkeitä asioita. Terveyteen ei koskaan kiinnitetä liikaa huomiota, ja sen merkitys oivalletaan useimmiten vasta silloin, kun terveys ollaan menettämässä tai se on jo menetetty. Presidentti halusi kannustaa niitä toimia, jotka tähtäävät terveisiin elintapoihin, oikean ravinnon ja liikunnan merkityksen korostamiseen ja samalla myös liikunnan terveydellisiin vaikutuksiin kohdistuvaan tutkimustyöhön.
Presidentti Urho Kekkonen innosti omalla esimerkillään lähipiiriään asettamaan kuntoilutavoitteita. Seurasaaressa on vanhat kiviportaat, joita Kekkonen entisenä korkeushypyn Suomen mestarina lenkeillään kokeili. ”Ei vaan mene seitsemännelle portaalle”, tuumi Kekkonen 70-vuotissyntymäpäivänsä aaton tunnelmissa. Hän oli silloin jo neljäntoista vuoden ajan yrittänyt yhdellä loikkauksella ponkaista portaiden juurelta ylimmälle, seitsemännelle askelmalle, mutta ei ollut siinä koskaan vielä onnistunut. Adjutantti Esa Seppänen kirjoitti, ettei hänellä ole tiedossa, saavuttiko hän myöhemmin tuon itselleen asettamansa, selkeän, haastavan ja sinnikkäästi tavoittelemansa päämäärän. Seppäsen mielestä Urho Kekkosen valtiomiesuran seitsemäs porras oli vuoden 1975 ETYK – se oli huippusaavutus.
Seurasaaressa seitsemäs porras jäi lopulta saavuttamatta. Kekkonen puhui tavoitteestaan vielä 1970-luvun puolivälissä hierojalleen Riitta Puraselle. Presidentti säilytti jäntevyytensä ja kimmoisuutensa pitkään, mutta yli 70-vuotiaalle miehelle seitsemännelle portaalle loikkaaminen oli kerta kaikkiaan liian kova tavoite.”
Otetaan vielä toinen kohta kirjasta:
“Urho Kekkonen jätti historiaan jäljen hiihtävänä presidenttinä. Se jälki on umpihankeen hiihdetty vahva latu. Kukaan toinen presidentti ei ollut ennen häntä ollut yhtä liikunnallinen, eikä kukaan hänen jälkeensä tulleista ole onnistunut samassa mitassa brändäämään itseään oman liikuntaharrastuksensa kautta. Eikä muutenkaan.
Amerikkalaisissa sanomalehdissä levisi valokuva hiihtävästä presidentti Kekkosesta huhtikuussa 1956. Kuvatekstissä todettiin, että Eisenhowerilla on golfinsa, Churchill harrasti maalaamista, ja Suomen uusi presidentti hiihtää. Kuva oli otettu presidentin 53 kilometrin hiihtoretkeltä Porvoosta Helsinkiin. Kekkosen taskukalenteri kertoo, että hän teki tuon kuusi tuntia kestäneen hiihtoretken 21. maaliskuuta.
Käsitteenä ”hiihtävä presidentti” oli urheilutoimittaja Stig Häggblomin mukaan uutistoimisto AP:n Helsingin kirjeenvaihtajan Anne-Marie Snellmanin luomus. Häggblom osallistui itsekin myyttisen käsitteen syntyyn hiihtämällä presidentin kanssa Sipoon kirkolta Sven Seveliuksen Fantin tilalle Östersundomiin. Hiihtolenkin jälkeen Häggblom kertoi kirjoittaneensa kaksi juttua, toisen omalle työnantajalleen Hufvudstadsbladetille, toisen uutistoimisto AP:lle. Häggblomin mukaan Snellman soitti hänelle myöhemmin ja kertoi jutun päätyneen New York Timesin etusivulle. En epäile tuota tietoa, mutta New York Timesin sähköisestä arkistosta tuollaista juttua ei kuitenkaan löydy. Se on kyllä hyvin voitu julkaista sellaisessa painoksessa, joka ei ole sähköisessä arkistossa saatavissa. Sen sijaan Chicago Tribunesta löytyy laajempi tarina, jonka on kirjoittanut toimittaja Paul Shoblom (pitäisi olla Sjöblom). Chicago Tribune kertoo, että Suomen uusi presidentti on käyttänyt puolet ajastaan virkatehtäviin ja puolet ajastaan hiihtämiseen. Ennen virkaanastumistaan hän hiihti itärajan tuntumassa. Tuolla retkellä hän tapasi maanviljelijän, joka uteli Kekkoselta, mitä tämä tekee työkseen. Tällä hetkellä en oikein mitään, velmuili Kekkonen. Tämä vastaus sai maanviljelijän päivittelemään joutilaisuutta. Presidentti oli tuolloin jättänyt pääministerin tehtävät, mutta ei ollut vielä aloittanut presidentin virassa. Hänen vastauksensa oli siis rehellinen, tavallaan. Artikkelissa kerrotaan Kekkosen toisestakin hiihtoretkestä, jonka Kekkonen teki Lapin erämaahan. Siellä presidentti hiihti viikon verran yhteensä 169 mailia, reilut 200 kilometriä, majoittuen erämaassa ja liikkuen Lapin paimentolaisten tapaan päivästä toiseen. Artikkelissa arvellaan, että ehkä nämä kaukaisiin erämaihin suunnatut retket olivat jonkinlainen kiitos Kekkosen äänestäjille, sillä presidentinvaaleissa, jotka päättyivät niukkaan voittoon, Kekkosen suosio oli sitä suurempi, mitä kauemmas pääkaupungista mentiin.
Kekkonen rakasti hiihtämistä. Hän hiihti usein Lapissa tai Kainuussa aivan Neuvostoliiton rajan tuntumassa tai sitten käsivarressa Nato-maa Norjan rajan tuntumassa. Eläintieteilijä voisi sanoa, että laumanjohtaja kävi näin merkkaamassa reviirinsä.”
Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiinnostaa suurmies Urho Kekkosen urheilullinen puoli.
Christer Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori
Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/
About Author
Paluuviite:Paljon kirja-arvosteluja - Turpaduunari