Tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista

Kirjoittaja: Christer Sundqvist

Luin aivan erinomaisen kirjan: Pauliina Aarva. Parantavat energiat – myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista (Viisas Elämä, 2015). Kirja sopii kuin nenä päähän, tähän mielipideilmaston muokkaukseen täydentävien hoitojen suhteen. Vähitellen täydentävät hoidot ovat saamassa vankan jalansijan myös Suomessa.

Tärkeitä huomioita täydentävistä hoidoista

Täydentävät hoidot on mielestäni hyvä termi kuvaamaan näitä hoitoja. Potilas lähtee nimenomaan hakemaan täydennystä hoitoihinsa ja korvaa ainakin osan lääkäripalveluista täydentävillä hoidoilla.

Melkoinen takapajula Suomi on tämän asian suhteen. Pitkän koulutuksen saanet professorit, dosentit ja lääkärit päästävät suustaan sanan uskomushoito ja muita sammakoita ihan vain tarkoituksenaan nolata sekä itseään että alan toimijoita. Juuri tähän outoon asetelmaan löytyy nyt hyvä tietoteos. Pauliina osaa kiihkottomasti poimia esille olennaisen tiedon täydentävistä hoidoista.

Terveydenhuollon ammattilaiset ja kaikenmaailman dosentit saavat tutkimus- ja kokemustietoa niistä parannuskeinoista, jotka ovat virallisen terveydenhuollon ulkopuolella. Mielestäni kirja anta tukea yhtä paljon kokeilemiseen kuin jonkun hoitomuodon kokeilematta jättämiseen. Kirjassa ei ole kattavaa hoitoesittelyä, vaan hyvää pohdintaa siitä mitä hoidoista pitäisi ajatella. Parhaimmillaan kirjan lukenut tajuaa länsimaisen lääketieteen hyvät ja huonot puolet kaikessa laajuudessaan ja tarjoaa tutkimuksiin nojaten tähän asetelmaan myös täydentäviä hoitoja.

Totuus on, että noin kolmannes suomalaisista aikuisista käyttää tavanomaisten lääkäripalvelujen ohella epävirallisia hoitomuotoja. Nämä kohentavat tällä tavalla terveyttään modernilla tavalla. Tulevaisuutta tällä yhdistelmällä taatusti on.

Voidaan sanoa, että virallisen lääketieteen rinnalle on pyrkimässä ihan uudenlainen hoitosuuntaus myös Suomeen, missä keho, mieli, yhteisöllisyys ja henkisyys ovat tärkeitä osatekijöitä. Paraneminen on monesti mysteeri. Jotkut paranevat oudoistakin hoidoista huolimatta. Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka luottavat vyöhyketerapiaan, kalevalaiseen jäsenkorjaukseen, hierontaan yms. hoitoihin. Heillä täytyy olla tähän jokin järkevä syy. Mennään ottamaan selvää!

Kirjan luettuani, peräti kahteen kertaan, ymmärrän lähipiirini hakeutumisen täydentäviin hoitoihin lähinnä vastuun ottamisena terveydestään. Näihin hoitoihin mieltyneille ei kelpaa jonkinlainen välttävä hoitotulos, vaan paras mahdollinen terveys. Kun länsimainen lääketiede ei pysty parempaan, etsitään lisätehoa täydentävistä. Anteeksi jos olen liian kömpelö sanoissani, mutta näin minä sen ymmärrän.

Täydentäviä hoitoja on aina ollut tarjolla ja kauan, kauan ennen nykylääketiedettä. Ihminen kaipaa sairatumiseensa hoitoa. Nykylääketieteen uskomattomasta edistyksestä huolimatta hoidon perusteet ovat pysyneet kautta ihmiskunnan historian samanlaisina: pahan olon tilalle halutaan hyvää oloa ja hoidosta johtuvien haittojen välttämistä. Erityisesti haittojen välttämisessä näen täydentävien hoitojen tärkeä aseman nyt ja tulevaisuudessa.

Nykylääketieteellä ja täydentävillä hoidoilla on yhteinen varhaishistoria. Täydentäviä hoitomuotoja on kutsuttu perinnehoidoiksi. Erottamattomana osana näitä perinnehoitoja ovat Suomessa esim. jäsenkorjaus, saunominen, kuppaus ja hieronta. Varsinaista terveyskulttuuria! On sääli, että nykylääkärit ovat röyhkeydessään alkaneet kutsua näiden hoitojen harjoittajia puoskareiksi.

Tiedenäyttöjä täydentävistä hoidoista

Asiallisia tutkimuskatsauksia ja artikkeleita täydentävistä hoidoista ei näy suomalaisissa ammattijulkaisuissa. Tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö niitä olisi. Päinvastoin Pauliina on löytänyt niitä tosi paljon. Asenne “tiede vastaan huuhaa” olisi unohdettava.

Täydentävien hoitomuotojen kiistaton menestystarina on nähtävillä kivunhoidossa, masennuksen hoidossa ja monien fyysisten vaivojen lievenemisessä. Tämä saattaa ärsyttää terveydenhuollon ammattilaisia, pohtii Pauliina Aarva.

Täydentävien hoitojen nykytutkimusta on kritisoitu huonosta laadusta ja satunnaistettujen, kliinisten koeasetelmien puutteesta. Tällaiset koeasetelmat sopivat hyvin lääketieteellisiin tutkimuksiin, mutta huonommin täydentävien hoitojen tutkimiseen. Pauliina ottaakin kantaa siihen, että vaatimus kaikkien hoitotapojen tehosta olisi voitava todentaa muullakin tavoin kuin lääketieteellisin menetelmin. Koska mieli, ajattelu, kehontuntemukset, henkisyys ja sosiaaliset suhteet ovat monien täydentävien hoitojen osia, myös tiedeparadigman olisi sen mukaisesti muututtava ja tutkimusten laajennuttava laboratorio-olosuhteista ihmisten arkeen. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma.

Pauliina esittelee tällaista mallia kirjassaan:

Täydentävien hoitojen tutkimukseen sopivatkin laboratorio-olosuhteita paremmin todellisissa hoitotilanteissa tehtävät seurantatutkimukset ja kenttätutkimukset, joissa otetaan huomioon ihmisten välinen kanssakäyminen, asiakkaiden yksilöllisyys ja elämäntilanne ja joissa hoitojen seurauksia tarkastellaan arkielämässä, tavallisessa sosiaalisessa ympäristössä.

Terveys 2000 -tutkimuksessa selvitettiin täydentävien hoitojen esiintyvyyttä aikuisväestöllä. Suosituin hoitomuoto oli hieronta, jota ilmoitti käyttävänsä 22 % vastanneista. Kymmenen prodenttia oli käynyt joissakin muissa hoidoissa. Hieronnan jälkeen suosituin hoitomuoto oli kiropraktiikka (2,5 % vastanneista). Minun mielestäni käynnit täydentävissä hoidoissa ovat aika vähäisiä. Olisi runsaasti potentiaalia kasvattaa käyntejä.

Lääkärit eivät hevin usko täydentäviin hoitoihin, mikä ilmenee Lääkäriliiton vuonna 2012 tehdystä kyselystä. Täydentäviä hoitoja piti tosi moni lääkäri puoskarointina. Vyöhyketerapapiaa ja ginsengjuuren käyttöä pidettiin petoksena ja kiellettävänä hoitona. Kuitenkin oli lääkäreitä, jotka voisivat harkita akupunktion, kiropraktiikan, naprapatian ja lymfahieronnan käyttöä praktiikassaan.

Hengen voimaan lääkärit eivät uskoneet. Jopa 75 % otti henkiparannukseen niin jyrkän kannan, että se on petosta ja se pitäisi kieltää. Homeopatiaa ja henkiparannusta lukuun ottamatta lääkärit olivat valmiita hyväksymään täydentävien hoitojen käytön, jos siitä jonkinlaista apua voisi saada. Melko tyly asenne lääkäreillä.

Hälyttävintä tässä on se, että lääkäreillä on erittäin vähäiset tiedot täydentävistä hoidoista, mutta tavattoman vankat mielipiteet hoidoista. Pauliina kirjoittaa näin:

Suomalaislääkärit eivät näytä olevan selvillä edes siitä, mitä täydentävien hoitojen kentällä tapahtuu, millaisia palveluja siellä on tarjolla, mitä hyötyjä potilas mahdollisesti on saanut tai voisi niistä saada ja mitä mahdollisia haittoja hoidoista on. Asiallisen koulutuksen tarve on huutava.

Täydentävien hoitojen käyttökokemuksia on tutkittu parissa suomalaisessa väitöskirjassa (Hanna Svennevig vuonna 2003 ja Liisa Salmenperä vuonna 2005). Pääosin kokemukset olivat hyviä. Hoidot lisäsivät vireyttä, rentoutuneisuutta, nostivat mielialaa ja vähensivät vihan tunteita. Kriittisesti hoitoihin suhtautuivat lääkärit, ne lähes yksimielisesti tuomiten. Terveydenhoitajista noin puolet olivat valmiita hyväksymään täydentävät hoidot virallisen hoidon rinnalle.

Euroopan unionin rahoittamassa CAMbrella projektissa arvioidaan, että Euroopassa on yli 100 miljoonaa täydentävien hoitojen käyttäjää. Mika Rönkkö bloggasi tästä äskettäin: Suomi jälkijunassa täydentävien hoitojen piiriin

Yleisimmät hoitomuodot Euroopassa ovat yrttilääkintä, homeopatia, kiropraktiikka, akupunktio ja refleksologia. Kuluttajien tyytymättömyys länsimaiseen lääketieteeseen oli osasyynä täydentäviin hoitoihin pyrkimisessä. Pauliina nostaa kuitenkin esille myös sen, että potilas haluaa ottaa entistä aktiivisemmin osaa hoitoonsa. Kroonisten sairauksien lisääntymisen, terveyden ymmärtämisen entistä kokonaisvaltaisemmin ja terveysinformaation lisääntymisen on todettu lisänneen täydentävien hoitojen suosiota.

Marjaana Lindeman totesi tutkimuksessaan vuonna 2011, että suomalaiset aikuiset, jotka uskoivat vaihtoehtohoitoihin, olivat muita taipuvaisempia luottamaan intuitioon analyyttisen ajattelun sijaan. Tätä Lindeman piti ongelmana, sillä terveysasioiden sotkemista esiintyi erityisesti intuition varassa elävillä.

Jonkun täydentävän hoidon puutteellinen tutkimusnäyttö ei tietenkään merkitse, että hoito olisi tehotonta. Hoidolta puuttuu vain näyttöön perustuvan lääketieteen varmistus tehosta. Monia täydentäviä hoitomuotoja on tavattoman haasteellista tutkia lääketieteellisin menetelmin. Yritä nyt sitten tutkia kontrolloiduin kliinisin kokein kehomielihoitoja! Nykytutkimuksen keinoin ei ole voitu mitata mitä tapahtuu elimistössä esimerkiksi refleksologin tai aromaterapeutin käsittelyssä. Tieteellistä todistusta hoitojen tehosta ei ole. Monella meistä on kuitenkin joko itsellään tai lähipiirissä elävillä sellainen käsitys, että hoidot ovat toimineet.

Plasebovaikutus on lähes muotiterminä kun selitysmalleja etsitään täydentäville hoidoille. Pauliina ei usko, että tältä saralta saadan apu täydentävien hoitojen laajemmalle hyväksynnälle.

Pauliina luettelee kirjassaan ansiokkaasti tutkimuksia täydentävistä hoidoista. Poimin tähän vakuudeksi muutamia.

Akupunktiota on tutkittu paljon. Hoitomuodon vaikutuksia eri sairaustiloihin on tutkittu kymmenissä Cochrane -katsauksissa (näitä pidetään erityisen arvokkaina tutkimuskoosteina). Akupunktio toimii tieteellisesti todistetusti (anteeksi kömpelö ilmaisuni!) ainakin akuutin migreenikohtauksen hoitoon ja ehkäisyyn. Näyttöä on myös tehosta jännityspäänsärkyyn, fibromyalgiakipuihin, synnytyskipujen lievennykseen ja masennukseen. Akupainanta todettiin plaseboa tehokkammaksi kontrolloidussa kliinisessä kokeessa kun hoitoja etsittiin monenlaisiin  kiputiloihin. Minun on helppo uskoa akupunktion hoitotehoon erilaisiin kiputiloihin.

Myös hypnoosi saattaa Cochrane-verkoston tutkimuksen mukaan auttaa kiputiloissa, mm. synnytyskivuissa. Kiropraktiikan hoito on tutkitusti tehokasta alaselän hoitoihin. Tutkimuksissa oli valitettavan vähän koehenkilöitä. Joogan vaikutuksista on vain rajallista näyttöä.

Meditaation terveyshyödyt ovat kiistattomat. Löytyy varsin laadukkaita tutkimuksia aiheesta. Kiinnostus meditaation käyttöön terapeuttisena menetelmänä on vahvassa kasvussa.

Aromaterapiasta löytyy tutkimusnäyttöä jonkin verran. Hyväksi se on todettu masennuksen lieventämisessä. Aromaterapian vaikutuksesta nukkumiseen on olemassa laaja katsaus (löytyi 245 tieteellistä tutkimusta, joista lopullisesti hyväksyttiin tarkasteluun 12 tutkimusta). Erityisesti laventeli oli hyvä houkuttelemaan uni esille.

Osteopaattinen hoito näyttäisi erään laadukkaan tutkimuksen mukaan lievittävän plasebohoitoa tehokkaammin migreenin oireita (Cerritelli ym., 2015).

Terapeuttinen kosketus auttaa potilasta selviytymään paremmin sairautensa kanssa. Kliinisten kokeiden vähyys on silmillepantavaa. Sama heikkous koskee reiki- ja muita biokenttähoitoja. Reikihoidon käytön hyödyistä syöpähoitojen yhteydessä on tutkimusnäyttöä. Hoito auttaa parantamaan potilaan hyvinvointia, mutta ei tietenkään paranna itse sairautta.

Haitat vähäisiä

Joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, täydentävät hoidot ovat hyvin siedettyjä ja haittavaikutuksia ei juurikaan ole havaittavissa. Isoja otsikoita aiheutti aikoinaan surullinen kuhnehoitajan tapaus vuodelta 1991. Viisivuotias diabetesta sairastanut lapsi kuoli insuliinin puutteeseen kun kuhnekylvyillä lähdettiin lasta hoitamaan ja jätettiin insuliini pois. Oikeus tuomitsi hoitajan rangaistukseen.

Haittoja on raportoitu erittäin vähän. Joko niitä ei kehdata ilmoittaa tai sitten niitä ei kerta kaikkiaan ole. Pidän todennäköisempänä haittojen aitoa poissaoloa. Yhdysvalloissa tätä on jonkin verran tutkittu ja haitat ovat prosentin luokkaa. Välttämättä vähäiset haitat eivät liity suoraan hoitotoimenpiteeseen, vaan ovat lähinnä hoidon laiminlyöntejä. Hoitoa antaa taitamaton hoitaja ja/tai potilaalle annettu ohjeistus ja seuranta on puutteellista. Hoitajien joukkoon voi ilmestyä niitä, joilla on itsestään vähän liian suuret luulot.

Viime aikoina on kiinnitetty huomiota yhteen selkeään riskiin koskien täydentäviä hoitoja. Lääkäri pyrkii monopolisoimaan täydentäviä hoitoja omalle ammattikunnalleen. Esimerkkiä tästä on saatu akupunktion suhteen, joka on vakiinnuttamassa paikkaansa myös koululääketieteessä. Potilaalla voi olla kuvitelma, että lääkärin antama akupunktiohoito on turvallisinta, mutta erittäin harvoin lääkäreiden akupunktio-osaaminen on alalle vihkiytyneiden hoitajien tasolla. Tutkimukset ovat osoittaneet, että tavanomaisten lääkäreiden akupunktiohoidoista tulee kolme kertaa enemmän haittavaikutuksia kuin akupunktion erikoiskoulutuksen saaneiden antamasta hoidosta.

Uskallan suositella lämpimästi kirjan hankkimista. Kirja on erittäin hyvä!

Christer Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori

Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/ 

About Author

turpaduunari.fi

Christer Sundqvist on monessa liemessä keitetty biologi, yllätyksellinen kirjailija, Suomen suosituin terveysbloggaaja ja monelle tuttu turpaduunari. Jälkimmäinen ammattinimike on tarkoitettu kuvaamaan Christeriä aidoimmillaan: esiintymislavalla toteuttamassa terveysviestintää huumorin pilke silmäkulmassa.

See author's posts