Kyllä osasi Into -kustannus lähettää kiintoisan kirjan arvioitavaksi! Olen ahminut, kiukutellut, pohdiskellut ja surkutellut Matti Salmisen uusinta kirjaa “Toisinajattelijoiden Suomi”.
Itsenäisyyden ajan Suomea tarkastellaan kirjassa toisinajattelijoiden silmin. Ahmin erityisesti sitä sisältöä, joka koski itsenäisyyden ensiaskeleita ottavaa Suomea ja sen kuuluisten toisinajattelijoiden kohtaloa. Virallista ajatussuuntaa vastaan kamppailu johti välillä ylipääsemättömiin vaikeuksiin, vankeuteen, jopa kuolemantuomioon. Sellainen henkilö oli yhteiskunnalle vaarallinen, jonka mielipiteet poikkesivat virallisesta ajatussuunnasta.
Kapaloikäinen itsenäinen Suomi sai sisällissodasta parantumattoman, märkivän haavan. Se teki esimerkiksi rakkautta, veljeyttä, tasa-arvoa ja rauhanaatetta korostaneesta Arvid Järnefeltistä pelkän pelkääjän, vimmaisen vihaajan ja kovan kostajan. Jaan kirjailijan käsityksen siitä, että sisällissota on sodista julmin. Se teki pahimmillaan omasta veljestä vihollisen.
Suomessa on ollut keskitysleirejä. Se ei ollut minulle yllätys, mutta leireillä suoritetut julmuudet olivat yllättävän kaameita. Ahmin kirjailijan keskitysleirikuvauksia. Oululaiselle Yrjö Kalliselle langetettiin peräti neljä kuolemantuomiota ja hän sai kokea keskitysleirien kauhut Suomenlinnassa:
“Luolassa oli puulattia, hiekkainen ja roskainen. Takaseinämällä matalat lavitsat. Lavitsoilla ei ollut riepuakaan muuta kuin mitä oli rääsyjä miesten päällä. Oven pielessä oli tynnyrinpuolikas käymälänä.
Panin merkille asukkien kalpeuden. Laihoja olimme kaikki. Minä ehkä muita laihempi, sillä Oulun lääninvankilassakin olin kuutisen kuukautta elänyt vähemmällä ruoalla kuin muut. Ja muutkin saivat sen verran, että henki pysyi. Mutta kun muut saivat silloin tällöin silakan tai vettä, jossa oli pohjalla lihapöperöä, minä en koskenut kumpaankaan. Olin jo vuosia ollut kasvissyöjä periaatesyistä. Enkä halunnut antaa kenenkään pakottaa itseäni rikkomaan periaatteitani.
Mutta nämä miehet olivat sekä laihoja että kalpeita kuin ruumiit. Tarvinneeko sanoa, että jo muutaman päivän kuluttua olin syöpäläisten peitossa kuten kaikki muutkin.
Parin päivän kuluttua kuolee eräs entisistä asukkaista. Päättäen siitä, että hän on pelkkä luuranko, hän lienee kuollut nälkään. Saman päivän illalla tapahtuu kaksi samanlaista kuolemaa. Ja niin jatkuu päivä päivältä. Raaka meri-ilma tekee minulle saman, minkä se usein tekee meille ylämaista tulleille paremmassakin kunnossa ollessamme: sairastuin ilmeisesti keuhkokuumeeseen. Rintaani pistää, hengitys on tuskallista, vaivun kuumehoureeseen.
Lääkäreistä tai lääkkeistä ei tietystikään ole puhettakaan. En voi syödä muruakaan edes sitä ‘piikkimurikkaa’, jota meille päivittäin pala annetaan. Enkä haluakaan. Minulla on yksi ainoa halu, kiihkeä, kiehtova halu: halu kuolla, päästä pois kaikesta kauheasta. Joka kerta kun tulen tajuihini, tunnustelen, pistääkö rintaani. Jos pistää kovasti, iloitsen: pääsen, pääsen kaikesta kauheasta!”
Vegaani Kallinen kuitenkin selviytyi hengissä, ja palasi päivänpolitiikkaan vapauduttuaan vankilasta. Mikä oli Yrjö Kallisen kauhea rikos? Hän omaksui pasifismin (rauhanajattelun) jo nuorena ja erehtyi aseettomana humanistina kulkemaan punaisten joukoissa neuvottelemassa rauhan puolesta.
Murheellisten laulujen maan ensimmäisiltä vuosilta kirjailija osaa poimia monta traagista kuolemantapausta, joiden taustoista löytyy halu vaientaa toisinajattelijat. Kauheita vääryyksiä ja julmia ihmiskohtaloita. Matalaa, sivistymätöntä, röyhkeää. Sankaripatsaita pystytettiin joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.
Mielenkiintoista luettavaa löytyy asetelmasta vasemmistolainen kirjailija Pentti Haanpää vastaan porvariston lemmikkikirjailija Mika Waltari. Siinä missä Waltaria palkittiin monin eri tavoin, Haanpään saldo näytti puhdasta nollaa. Tekstintuottajina nämä olivat minun mielestäni samanarvoisia.
Hieman kummalliselta vaikuttaa Salmisen valinnan kriteeriksi, että toisinajattelija on lähes poikkeuksetta vasemmistolainen. Virallista ajatussuuntaa noudattaa porvari, joka ei ajattele toisin. Eihän se näin voi olla kiukuttelen. Porvareiden joukoissa oli taatusti myös toisinajattelijoita. Salmisen intuitiota nostaa esille 47 toisinajattelijaa, pitää vain kunnioittaa. Urho Kekkosen valitseminen toisinajattelijaksi on mielestäni oikeutettua, mutta listalta puuttuvat mm. nämä nimet: Veikko Vennamo, Tuure Junnila ja George C Ehrnrooth. Syynä juuri tuo porvarisuuntaus.
Salminen ei myöskään nosta esille ketään toisinajattelevaa lääkäriä tai luonnontieteiden tutkijaa. Antti Heikkilää etsin tästä kirjasta turhaan.
Kulttuurin, yhteiskuntakritiikin ja politikoinnin saralta löytyy sen sijaan runsaasti esillenostettuja toisinajattelijoita. Ehkä kummallisin esitelty toisinajattelija on Johan Helo. Helo oli varatuomari ja filosofian tohtori, joka vangittiin jatkosodan aikoihin vuonna 1941. Helon vangitseminen oli selvä oikeusmurha. Näin Helo kirjoittaa omasta vangitsemisestaan:
“Sodanaikainen oikeudenkäynti meitä vastaan oli sävyltään suoraa jatkoa lapualaiskauden poliittisille oikeudenkäynneille 1930-luvulla. Tämä näkyi jo siitäkin, että meidän oli lähes mahdotonta saada puolustusasianajajaa, joka olisi hoitanut suhteita ulkomaailmaan ja hankkinut tarvitsemaansa todistusaineistoa. Terrori oli niin ankara, että kukaan kotimainen lakimies ei uskaltanut ruveta asianajajaksemme. Tästä jo näkyi, ettei Suomi mikään ‘länsimainen oikeusvaltio’ ollut.”
Pitkällisten etsintöjen jälkeen Helon asianajajaksi saatiin eräs Rieti Itkonen, mutta hänet hakattiin henkihieveriin ja oikeudenkäynnistä tehtiin täysi farssi. Tuomio tuli Helolle ja kauheinta tässä kaikessa oli se jatkuvasti harjoitettu aivopesu ja pahempikin. Kirjailija nostaa esille herkullisen yksityiskohdan Helon vankila-ajoilta:
“Helon kohdalla asian teki vielä irvokkaammaksi se, että hän oli ollut eduskunnassa valtionvarainvaliokunnan puheenjohtaja silloin, kun Riihimäen vankilaa oltiin rakentamassa. Vankilan rakentamista perusteltiin tuolloin humaanisin syin. Sarkastisesti voi Helon kohdalla todeta, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.”
Kovin miehisessä kirjassa on tilaa muutamalle vahvalle toisinajattelija naiselle, mm. Hella Wuolijoki, Elvi Sinervo ja Suomen historian viimeiseksi jäänyt teloitettu nainen, työläisnainen Martta Koskinen, mainitaan.
Urho Kekkosesta löytyy vaikka mitä kerrottavaa, tuskin kovin draamaattista, Urkki oli Urkki. Suomen historian ehdottomasti haukutuin poliitikko. Ainakin näin minäkin olen asiaa pohdiskellut. Kun asiasyyt eivät riittäneet, käytiin kiinni henkilöön. Tällaisia otsikoita ilmestyi sen aikaisissa sensaatiolehdissä ennen Kekkosen valintaa presidentiksi:
“Tappeli ministerin kanssa keskellä yötä loistohotellissa. – Raahasi naista korvarenkaista. – Nimi tuotu esiin lisenssihuijauksen yhteydessä. – Sammui lattialle pääministeri Hedtoftin hautajaisten jälkeen. – Tanssi ‘Kuolevaa joutsenta’ Mikojanin kutsujen jälkeen. – Tunkeutui väkisin yksityisjuhliin.”
Tosijuttuja mahdollisesti – tai sitten ei.
Hienoja toisinajattelijoita löytyy kirjasta iso liuta lisää: Pentti Linkola, Erno Paasilinna ja Samuli Paronen. Todellinen toisinajattelija filosofi, luonnonsuojelija, kirjailija ja kalastaja Pentti Linkola, ei säästellyt sanojaan esimerkiksi kuvaillessaan ekokatastrofia ja ehdottaessaan mm. syntyvyyden säännöstelemistä:
“Vapaus synnytykseen on tehtävä lisenssipohjaiseksi, ja keskimäärin naiset saisivat synnyttää vain yhden lapsen. Lisenssiä ei myönnetä geneettisesti ja kasvuympäristöltään kehnoihin koteihin.
Ihmisen pituutta ja painoa pienennetään. Pituudesta pois 20 senttiä, painosta 20 kiloa.
Tarvittava sähkö tuotetaan tuulivoimalla. Muut voimalat puretaan.
Metsämaan määrää lisätään runsaasti vähentämällä peltoviljelyä ja metsittämällä kaikki liikenevä tila myös taajamissa.
Metsäteollisuus lopetetaan lähes kokonaan.
Järvi- ja merialueen kalastusta lisätään rutkasti, ja kaikki saalis käytetään kokonaan hyödyksi.
Maatalous supistetaan pieniin yksikköihin, konekanta vähennetään minimiin.
Kuljetukset hoidetaan julkisilla välineillä, yksityisautoilu lopetetaan.
Hevoset palautetaan runsaassa määrin maatalouden avuksi.
Ihmisten normaali elämä paikallistuu. Liikkuminen tapahtuu vain jalan, hiihtäen, polkupyörällä, soutamalla ja melomalla. Ulkomaanmatkat lopetetaan lähes kokonaan.
Valtaosa tiestöstä raivataan ja metsitetään.
Ulkomaankauppa lopetetaan lähes kokonaan.
Lentoliikenne lopetetaan, samoin suuri osa laivaliikenteestä.
Teollinen tavaranvalmistus tehdään luvanvaraiseksi.
Suurin osa yritystoiminnasta lopetetaan. Suuryrityksiä on ainoastaan valtiolla.
Uudisrakentaminen päättyy. Vanha kunnostetaan.
Koulutuksesta tulee yhteiskunnan silmäterä. Kansalaistaito painottaa vastuuta lähimmäisestä, luonnosta ja ihmiskunnasta. Tärkeintä on käytännön taitojen opettelu.”
Siinä osa Linkolan listasta. Vahvaa luettavaa! Utopiaa tänä päivänä surkuttelen samalla kun tajuan Linkolan mahdottomat vaatimukset täysin epärealistisiksi.
Otetaan toinen yhteiskuntakriitikko, kirjailija Erno Paasilinna. Mahdollisesti toisianajattelijoiden ykkösnimi? Satiiriset ohjeet radikaalille henkilölle:
“Vapaa ihminen ei ole ostettavissa, mutta järjestelmän piirissä onneksi sentään eristettävissä. Hän ei voi vedota yhteiskuntaan silloin kun yhteiskunta puolustautuu häntä vastaan. Missään ei kohtaa niin paljon oikeudentuntoa kuin lähestyvässä rintamassa. Ensimmäiset puristusyritykset ovat vasta aloitus, menetelmään kuuluu että uhrin liikkuma-alaa supistetaan kunnes siitä tulee häkki.
Ammatti on siis vaarallinen mutta kiehtova.
Etsitään nuoria miehiä, joilla on jonkin verran uskoa ja varsin paljon kykyä. Tarvitaan itsenäisiä, lujaluonteisia, vastarintaan perehtyneitä henkilöitä. Heidän ei pidä langeta individualismin suohon, sillä se on sosiaalinen rikos ja antaa vapaat kädet todellisille toiminnan miehille, jotka myös ovat lujaluonteisia. He haluavat hyvinvoivan älymystön, joka rakentelee palikoitaan jalkojensa juuressa ja on aina valmis kohottamaan pystyyn sivistysvaltion kulissit.
Kun kirjallisuus ja taide eriytyvät haastajan roolista niin mitä muuta siitä syntyy kuin filateliaa. Taiteilijoiden joukossa tapaa kyllä ammatillista eripuraisuutta ja kuulee komeita huutoja, mutta tosiasiassa useimmat ovat tyytyväisiä saadessaan kalkutella rauhassa omaa alasintaan.”
Samuli Parosen nerous näkyy tässä katkelmassa, jonka Matti Salminen osaa noukkia esille:
“Kaikilla ihmisillä ei ole taitoa, kykyä eikä aina haluakaan ottaa osaa julkiseen keskusteluun. Kansan mystisistä syvistä riveistä on silti aina silloin tällöin kirvonnut kuitenkin yllättävän painavaa sanaa, aivan kuin varottamatta. Samuli Paronen (1917-1974) oli Suomen kansan syvien rivien tulkki, jota ei omana aikanaan liiemmin tunnettu.
Paronen ehti elää erittäin rankan elämän ikätoverinsa, Suomen tasavallan varjoissa. Hän jäi orvoksi 14-vuotiaana ja teki töitä muun muassa metsurina, merimiehenä ja kaivosmiehenä. Kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana hän kirjoitti elämänkokemustensa johtopäätöksinä kymmenen kirjaa, joista tunnetuin oli vuonna 1974 ilmestynyt aforismikokoelma Maailma on sana (Otava). Sitä kirjailija itse ei ehtinyt nähdä, sillä hän kuoli samana vuonna vain 57-vuotiaana.”
Sanomattakin selvää, että Matti Salmisen kirja on avartava lukukokemus kaikille suomalaisille. Suosittelen!
Christer Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori
Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/
About Author
Oikeastaan sainkin erityisen avaavan kuvan sielta toiselta puolelta toisinajattelua, eli vallankayton historiasta Suomessa. Naita kirjassa esiteltavia ihmisia yhdistaa siis juuri tama suomalaista yhtenaismielta uhmaava asenne.
Paluuviite:Paljon kirja-arvosteluja | Turpaduunari
Nythän toisinajattelijat löytyvät etupäässä joko karppaajien tai rasistien joukosta.