Luovut mistä vaan, se herättää tunteita, se satuttaa. Asian pohtiminen vie kivun juurille. Se kysyy, että oliko liikaa odotuksia, oliko vaatimuksia, mitä tein väärin ja mitä jätin tekemättä.
Ensin sitä ei edes tiedosta, kun elämän ensimmäiset luopumiset tapahtuvat. Mitä vanhemmaksi tulee, sen enemmän alkaa miettimään syntyjä syviä.
Lapsen usko tallataan ajan jalkoihin, tunteita ei saisi näyttää ja tunteet padotaan sydämen sopukoihin ja sielun salaisuuden verhot paksunevat. Ei ihme, että elämä on välillä tuskaa, ja haluaa riuhtaista itsensä irti jostain ja luopua saadaakseen tilalle jotain muuta. Mutta kun on opetettu, ettei saa luovuttaa, pitäisi jaksaa vanhassa, tutussa ja turvallisessa.
Pienenä joudut luopumaan äidinmaidosta, lämmöstä ja läheisyydestä. Tilalle tulee päiväkoti, kirkuvat kaverit, kiire ja rytmi. Tulee myös paljon leikkikavereita, uusia toimintatapoja, ja vanhempi tulee kuitenkin hakemaan pitkän päivän jälkeen ja olet taas lähellä. Murkkuikäisenä sekin muuttuu, luovut vanhemmista ja tilalle tulee ystävät. Vanhempana luovut lapsistasi pikkuhiljaa, napanuora venyy ja venyy, kunnes katkeaa. Lintunen lentää jo omilla siivillään, ja iloisesti sirkuttaen jatkaa matkaansa. Kuitenkin tiedät, että kotipesässä voi aina piipahtaa.
Muutto uudelle paikkakunnalle tai kaupunginosaan, koulun tai työpaikan vaihto muuttaa ystäväpiirin. Luopuminen vanhoista kuvioista sattuu. Jotkut ystävyysuhteet säilyvät ja juttu jatkuu siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Mutta arkeen tarvitsee kuitenkin sellaisen, joka on lähellä ja kenen kanssa voi vaihtaa vaikka päivittäin kuulumisia. Mutta joskus olosuhteet vaikuttavat niin, että joku joskus niin rakas ystävyyssuhde haihtuu pois tehtävänsä täytettyään.
Luopuminen rakkaistaan, se vasta rankkaa onkin. Kuolema, kaunis ja surullinen. Helpotus sairaalle ja vanhukselle, suuri suru nuoren ja terveen lähtiessä pois. Joskus miettii, että onko ihmissuhteissa kuolema helpompi vaihtoehto kuin ero. Kuolemassa luopuminen on lopullinen. Eroamisessa tunneside pitää kiinni pitkään, vaikka suhde olisi ollut millainen tahansa. Henkisestä ja fyysisestä väkivallasta luopuminen ei ole oikeasti helppoa, kun kyse on vääristyneestä rakkauden muodosta. Sitä kuvittelee, ettei ansaitse parempaa, ja voisiko sellaista edes tulla.
Kuitenkin se luopuminen on osa elämää. Ja kun malja tulee tarpeeksi täyteen, pursuaa yli äyräiden, on aika muutosten. Luopuminen on ehkä helpompaa kuin irtipäästö. Luopuminen on pehmeämpää, irtipäästön ollessa väkinäistä. Luopuminen tulee sydämestä, siihen antautuu. Malja on tyhjä täyttyäkseen taas uusilla asioilla.
P.S. Saat sen, mistä luovut! Saat myös sen, mitä vastustat. Valinta on sinun vapaan tahtosi – aina!
Pike Hilakari
Espoolainen kirjoittaja, toimittaja, äiti.
Tunteellinen älykkö, joka herkästi huomioi ja tunnistaa muutokset ja sen tarpeen niin ympäristössä, lähipiirissä kuin myös itsessään.
Hyvin taipuvainen analysoimaan, pähkäilemään, pohtimaan, selvittämään ja tutkimaan asioita, valmis oppimaan kuulemastaan ja kokemastaan tuottaen herättävää tekstiä kulloinkin pinnalla olevasta aiheesta. Ehdottoman oikeudenmukainen, uskaliaskin kyseenalaistaessaan jämähtäneitä toimintatapoja.
”Jos yksikin ihminen saa avun tekstieni kautta tai toimintatavastani, olen kiitollinen onnistuja.”
About Author
Nyt näyttää siltä että Suomen hallitus on luopunut vastuusta
kehittää maata kansalaisten etujen mukaisesti