Kirjoittaja: Christer Sundqvist
Olen hieman hämmentynyt ja tiedän olevani kovan haasteen edessä. Suomen olohuoneissa, urheilusaleilla, vessanpytyllä istuen käännellään ja ahmitaan pian poikkeuksellisen rehellistä urheilijan elämänkertaa (joka edelleen jatkuu). Vapaaottelija Makwan “Maku” Amirkhanista ovat Fitra ja Docendo tänään 6.9.2017 julkaisseet kirjan. Olin seuraamassa lehdistötilaisuutta. Tuoreeltaan tunnelmia paikan päältä.
Bottassa kurdien seassa
Olen hyvissä ajoin paikalla “Bottassa”, ravintola Ostrobotnian baarikabinetissa. Kirjan toimitustyön tehnyt Mari Sainio toivottaa kaikki ne hyvissä ajoin ja myös ne useimmat myöhään paikalle tulleet median edustajat ja Amirkhanin ystävät tervetulleiksi. Sisään valuu ryhdikästä urheilijaporukkaa, hampuusimaisia medianedustajia, toimittajia, Amirkhanin äiti ja luultavasti sisaruksia. Kameramiehet ottavat kuvia ja tallovat ahtaissa tiloissa muitten varpaille, ovat kaatamaisillaan mikrofoneja kumoon. Ja niitä maahanmuuttajia on paikalla. Sellaisia maahanmuuttajan näköisiä Iranin kurdeja.
Kuuluu kovaäänistä puhetta, kiroiluakin, olisivat nyt hetken aikaa hiljaa nuo älypuhelinten räplääjä-kurdit ja outoa musiikkia ja puhetta niistä suoltavat tyypit! Mitä lie huumediilereitä, rikollisia? Olisivat niin kuin me tylsät toimittajat, jotka kiltisti istumme tuoleillamme kirjan sivuja käännellen ja tilaisuuden alkua rauhassa odotellen.
Porukka on pukeutunut mustaan, mutta Amirkhanin porukoilla on päällään lisäksi kukalliset paidat. Mikä lie yhteinen sopimus heillä? Meikäläisellä onneksi musta nahkarotsi ja urheilupaita. Ehkä en erotu joukosta juurikaan. Jos nyt välttämättä haluan samaistua porukoihin. Mitähän tästä tulee? Rasisti en sentään ole, mutta maahanmuuttajista on osittain ristiriitaiset tunteet minullakin.
Tilaisuus alkaa
Ystäväni Kalle Kotiranta lienee harjoituslenkillään vilustunut tai muuten vain saanut tuta syysflunssan. Niin on käheällä äänellä varustanut itsensä. Onneksi avaussanat ovat lyhyet ja niissä ilmaistaan olennaiset asiat. Oikeaoppisesti ilmoitetaan, ettei pidäkään olla pitempään äänessä vaan pitää antaa puhevuoro lavalle tulleille toimittaja Mari Sainiolle ja vapaapainija Makwan Amirkhanille.
Saamme kuulla miten kunnianhimoisesta kirjasta on kyse. Mari kertoo miten Makulla oli visio siitä, että kirjasta tehdään sitten rehellinen. Ei mitään sädekehää miehen ympärillä, vaan kerrotaan rehellisesti miten elämässä on tullut tyrittyä välillä oikein pahastikin. Makwan, eli Maku, kertoo miten hän lukiessaan kirjaa ratkeaa itkemään. Kirjassa on niin arkoja asioita esillä. Olisi ehkä voinut jättää jotain kertomattakin. Mutta nelivuotiaana Suomeen tullut pakolaispoika sanoo nyt aikuisena miehenä, että tässä mennään kirjaprojektiin rehellisyys edellä. Uskotaan.
Suomi on paras maa
Makun rankka elämä on tuonut esille sen seikan, että kaikista puutteistaan huolimatta Suomi on paras maa. Jos joku haukkuu Makua neekeriksi, niin näin eivät tee eivätkä ajattele useimmat muut suomalaiset. Vaikka elämä on Makua kolhaissut sieltä on aina noustu. Makun omin sanoin ilmaistuna:
“Kuolemaa ja paskaa on niin paljon ollut, mutta jos pidän itseni kunnossa, niin annan sillä tavalla muille inspiraatiolähteen… En halua olla yksi hautakivi lisää äidilleni.”
Suomi osoitti paremmuutensa Makulle erityisesti painin ja painivalmentajien kautta. Kotouttamisen vaiheessa näillä asioilla oli Makun elämässä valtavan suuri merkitys. Tärkeää oli havaita, että siellä opetettiin maahanmuuttajaa Suomen tavoille. Hän sai painiseurassa oppia miten Suomessa eletään. Mutta tätä ennen vähän rankempaa tarinaa.
Rikoksia, raiskausepäilyjä
Otetaan yksi ote kirjasta:
“Poikien painin SM-kisat lähestyivät. Muistan, miten Suomi24-sivustolla veikattiin voittajaa ja lähes kaikki olivat sitä mieltä, että tulen voittamaan kisat. Kisat olivat Seinäjoella ja menin muutamaa päivää aikaisemmin Vaasaan. Minulla oli muutama kilo vielä tiputettavana sarjapainoon. Sanoin siskolleni, että lähden juosten Jannen luo. Menin Jannelle, nukuin siellä yön ja aamulla heräsin ovikellon soittoon. Ovella oli poliisi.
”Mikä teidän nimenne on? Teidät on pidätetty epäiltynä raiskauksesta.” Sitten he kuulivat ääniä ja kysyivät, että kuka muu asunnossa on? Janne sanoi serkkuni nimen. Poliisit sanoivat radiopuhelimeen: ”Lähettäkää toinen partio, täällä on toinen epäillyistä”. Poliisit tulivat sisään ja näkivät minut.
”Kuka tämä on?”
”Maku.”
”Ai Makwan Amirkhani?”
”Joo.”
”Lähettäkää kolmas partio, täällä on koko potti”.
Kaverini olivat paniikissa. Mietin poliisiautossa, että mistä tässä on kyse ja tajusin, että se oli se tyttö. Poliisi kysyi minulta autossa, että tiedänkö mistä on kysymys? Sanoin, että kyllä minulla vähän hajua on. Poliisiasemalla pyydettiin tyhjentämään taskut. Tein työtä käskettyä ja kysyin, että menenkö istumaan penkille? He nauroivat.
”Selliin siitä!”
He laittoivat minut putkaan. Tiesin, etten ollut loukannut ketään niin, että ansaitsisin jotain tällaista. Nukahdin putkaan ja ajantaju katosi täysin. En tiennyt mitä kello oli, mutta oli jo pimeää, kun poliisit tulivat hakemaan minua kuulusteluihin. Sain kuulla, että tyttö syytti minua törkeästä raiskauksesta ja siitä, että olen lyönyt häntä. Se ei pitänyt paikkaansa. Kukaan ei ollut tehnyt mitään pahaa. Kun se tyttö lähti silloin asunnolta, hänen takkinsa jäi, ja hän tuli vielä hakemaan sitä. Sanoin poliisille, että jos sinut raiskattaisiin ja pääsisit asunnosta pois, tulisitko vielä takaisin sinne? Et varmasti tulisi.
Olimme kolme päivää ja neljä yötä putkassa. En tiennyt yhtään, mikä vuorokaudenaika milloinkin oli. Olin jo kertonut totuuden, mutta minua ei uskottu.
Lopulta poliisin piti päättää, että vangitaanko meidät vielä kahdeksi viikoksi vai päästetäänkö pois. Pääsimme pois. Silloin minusta ja Saburista luultiin asioita, joita emme olleet tehneet ja se aiheutti ongelmia. Kului kolme vuotta ennen kuin oikeudenkäynti tuli. Täytin sinä vuonna 18. Oikeudenkäynnissä Sabur änkytti ja Janne toisteli, ettei ole tehnyt mitään. Tuli minun vuoroni. Minulla oli puku päällä. Nousin seisomaan ja sanoin, että puhun nyt sellaista kieltä ja sellaisella äänensävyllä kuin normaalistikin. En kaunistele yhtään ja käytän niitä sanoja, joilla yleensäkin puhun. Kun sanon pillu, sanon pillu. Kun sanon kyrpä, sanon kyrpä. Kerroin, miten kaikki oli edennyt ja missä asennoissa mitäkin oli tapahtunut. Kerroin, miten tämä tyttö tuli sinne, mitä me teimme ja mikä oli viimeinen sana häneltä ennen kuin erosimme. He kiittivät ja käskivät istumaan. Meni kolme päivää ja tuli tuomio; syyttömiä kaikki.
Oikeuden päätöksen lopussa luki; vastaaja Amirkhani kertoi uskottavasti ja luotettavasti, eikä halunnut jättää mitään kertomatta. Kun lähdimme salista pois, asianajajat tulivat kiittämään siitä, miten fiksusti puhuin. Sanoin heille, että minun oli helppo puhua, koska ei ollut tarvetta valehdella. Olen aina toiminut siten, kun jotain pahaa tai ikävää on tapahtunut. Olen kysynyt neuvoa vanhemmilta, en vain omilta vanhemmiltani, vaan myös vanhemmilta ystäviltä ja sukulaisilta. Moni on usein neuvonut kertomaan jonkun tarinan. Olen sanonut heille, että kerron mieluummin totuuden.
Ajoin sponsoriauton seinään siten, että pelkääjän paikan oveen tuli lommo. Soitin serkulleni ja kysyin, että mitä minä sanon? Hän neuvoi kertomaan, että joku törmäsi siihen parkkipaikalla tai oli potkinut sitä. Sanoin, että soitan sinne ja kerron totuuden. Tein niin ja minulle sanottiin, että kiitos, että puhut totta ja olet rehellinen. Tästä tulee kuitenkin 800 euroa sakkoa. Sanoin, että ei voi mitään. Kun sain uuden sponsoriauton ja samalla laskun edellisestä, minulle sanottiin, että koska puhuit niin rehellisesti, mitä moni ei täällä tee, me maksamme tuon. Olen tajunnut jo varhaisessa vaiheessa, että valehtelemalla puhuu itsensä lopulta pussiin ja tulee vielä enemmän ongelmia.
Olimme syyttömiä raiskaukseen. Kaikki saivat 2300 euroa korvausta. Oikeudenkäynnissä se tyttö ei saanut sanaakaan suustansa. Lupasin itselleni silloin, että jos tuomio raiskauksesta tulee, en aio elää tuomion kanssa päivääkään, vaan tapan itseni saman tien. En ole sellainen ihminen, joka pystyisi elämään tuollaisen taakan kanssa. Ihmiset osoittelisivat, että tuossa menee raiskaaja, vaikka se ei olisi totta.”
Aika hurjia juttuja on kirjassa lisää ja sellaisiakin juttuja, joissa Maku myöntää toimineensa todella tyhmästi. Kysyinkin lehdistötilaisuudessa, onko tässä vaara, että kirja entisestään lisää joidenkin suomalaisten vääränlaista mielikuvaa siitä, että maahanmuuttajat tekevät koko ajan rikoksia? Huomasin Makwan Amirkhanin pohtineen tätä asetelmaa hyvinkin paljon, sillä vastaus tuli niin selkeästi. Myönnettyään asetelman hankalaksi ja sen vaatineen hyvin rohkeaa asennetta kun rikokset, kolttoset ja hulluttelut tulivat siihen kirjaan. Maku kuitenkin toivoi, että rehellisyys voittaisi tässäkin asiassa. Niin minäkin toivon. Kaikki maahanmuuttajat eivät tee rikoksia.
Hieman provosoiva kirja-arvioni alkuasetelma saa siis näin selityksensä. Toivon suomalaisten tarttuvan tähän kirjaan ja lukuinnon riittävän siihen, että pohdittaisiin tätä maahanmuuttaja-asetelmaa rehellisesti ja monelta eri näkökannalta kokonaisuus huomioiden. Totuus on monimutkaisempi kuin miltä se näyttää.
Urheilu opetti oikeille tavoille
Urheilu opetti Makua elämään suomalaisen yhteiskunnan ehdoilla. Ei se helppoa ollut, mutta näin kuitenkin lopuksi kävi. Tässä taas pieni ote kirjasta:
“Jos jokin asia on vaikuttanut siihen, miksi olen niin suomalaistunut, se on Vaasan Toverit. Ei kukaan maahanmuuttaja syö tänä päivänä graavilohta. Me söimme, koska valmentajat opettivat meitä. Joka ikinen kisamatka kuuntelimme Suomirokkia 1 ja Suomirokkia 2 -kasetteja. Valmentajat myös opettivat, mikä on oikein ja väärin. Joskus laitoimme kasetin soimaan, jossa oli biisi; Jammusetä vittu se lapsia panee… Valmentajat huusivat, että ottakaa nyt helvettiin se kasetti sieltä. He selittivät meille, että hei, tuo biisi on tehty siitä äijästä ja kertoo siitä, mitä se on tehnyt näille lapsille. Te ette voi peukuttaa sitä.
Tällaisia asioita he opettivat meille, ja se on vaikuttanut siihen, miten ajattelemme tänä päivänä. Vaasan Tovereissa oli useita eri valmentajia. Koko seuran päävalmentaja oli Timo Rantala ja myös hänen kaksi poikaansa, Ville ja Kalle Rantala valmensivat, kuten myös Pekka Mäenpää ja Toni Hast. Muutamien treenien jälkeen valmentaja sanoi meille, että meidän pitää käydä salilla suihkussa. Ajattelimme, että kuka riisuu itsensä toisen ihmisen edessä? Ei meillä oltu ikinä tehty niin. ”Täällä on niin paljon pöpöjä painimaton pinnalla. Jos menette kotiin peseytymättä, kannatte likaa mukananne ja voi tulla ihottumia.” Vanhin veli sanoi, että ”No niin, ensi kerralla kaikki ottavat pyyhkeen mukaan ja menevät suihkuun”. Ja niin tehtiin.
Olimme ihan kuin elokuvasta Kelkkajengi. Menimme suihkuun ja kaikki peittelivät kulkusiaan. Yksi nauroi yhdelle ja toinen toiselle. Kukaan meistä ei ollut ikinä nähnyt toisia alasti. Ei meillä ollut saunaa eikä tällaista, kulttuuri oli niin erilainen. No, aloimme käydä siellä suihkussa. Se oli vielä ok, koska kaikki olivat tuttuja keskenään. Minulla kasvoivat munakarvat vähän ennen muita samanikäisiä. Kun olin tumma, se näkyi. Tänä päivänä voisin kävellä alasti tuolla kadulla. Miten paljon ihminen onkaan muuttunut siitä hetkestä. Lopulta aloimme
nauttia suihkusta tosi paljon. Yksi serkuistani, Kurre, kusi aina toisten jaloille tehdäkseen jäynää. Kerran suihkuun tuli samaan aikaan suomalainen valmentaja ja Kurre kusi hänen jaloilleen. Valmentaja ei ymmärtänyt sellaista. Hänen huumorinsa oli toisenlaista. Siitä tuli kauhea riita. Kysyimme mitä tapahtui? ”Mä kusin sen jaloille ja toi teki siitä niin ison jutun!”
Jälleen valmentajat opettivat meitä. He selittivät, miksi niin ei voinut tehdä. He opettivat yksi asia kerrallaan.”
UFC oli aikamoinen shokki
Lehdistötilaisuuden parasta antia oli kuulla Makun omin sanoin miten se ammattilaispainijan ura UFC:ssä oikein alkoi. Äiti ei tajunnut mitään koko touhusta, mutta: “Mä olin vittu se oikea jätkä siihen eka otteluun.”
Koko elämä muuttui Makulla siinä hetkessä. Kyläkilpailuista siirtyminen 33 000 katsojan eteen ja median piirittämäksi oli melkoinen shokki. Kun hän astui areenalle hän olin kuin huumeissa. Ex-tyttöystävät alkoivat soittaa ja osoittamaan kiinnostusta, media jahtasi häntä, kaikki halusivat haastatteluja. Puhelinta ei voinut pitää päällä koska se joko soi tai vastaanotti viestejä lakkaamatta.
Kusi ei ole noussut päähän
Tämä kirja sinun on pakko lukea! Valtavan itsevarma tyyppi tuo Maku on. Lehdistötilaisuudessakin hän sanoi jotain mitä on aika vaikea odottaa vakio-suomalaiselta: “Kusi ei ole noussut päähän, olen edelleen se ihan tavallinen Maku, mutta nautin joka hetkestä” (muutaman voimasanan saatoin jättää pois, en saa muistiinpanoista ihan selvää)
Viisaammaksi Maku on tullut. Toimittajat kirjoittavat lehtiin ihan mitä sattuu ja enimmäkseen paskaa. Sellaista se on ollut. Kaikki se hyvä mitä Maku on toimittajalle kertonut, se jää pois jutusta. Maku olisi tarvinnut paljon tukea UFC-uran alkuvaiheessa. Silloin hän ei ehkä olisi niin auliisti antanut niitä haastatteluja sensaatiota metsästäviin lehtiin.
Ystävien merkitys on korostunut Makun elämässä. Makulla on ystäviä ja sukulaisia joiden eteen hän on valmis tekemään paljon. Hän opettaa ystäviään pitämään toisistaan huolta.
“Iltalehti aloittaa varatut haastattelut…” ilmoitetaan ja minun osuuteni loppuu. En ole varannut aikaa haastattelulle. Tässä oli minun versioni vapaaottelija Makwan Amirkhania käsittelevästä kirjasta, joka sinunkin kannattaa lukea.
Christer Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori
Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/
About Author
Yksilötason juttu, varmaan kiinnostava tavallaan ei siinä mitään. Hyvillä tai huonoilla yksilötarinoilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä maahanmuuton kannalta. Siinä ratkaisee yksinkertaisesti, keitä, kuinka monta ja millä ehdoilla.