Pötyä sanoo Reijo Laatikainen

Kirjoittaja: Christer Sundqvist

Ravitsemusterapeutti Reijo Laatikainen on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan ruokaan liittyvästä humpuukista.

Pötypuheita

Mielestäni kirjalla on aivan oivallinen nimi: Pötyä pöydässä.

Pöty voi tarkoittaa ruokaa, mutta myös perätöntä puhetta, palturia. Kuka puhuu pötyä ruoasta? Esimerkiksi tällainen ihminen:

“Pötypuheiden esittäjillä on usein massiivinen määrä seuraajia sosiaalisessa mediassa. Heidän yksinkertaistava, ivallinen ja mustavalkoinen viestintätyylinsä kerää erittäin paljon seuraajia. Sekä Facebookissa että Twitterissä näkyy selvästi ilmiö, että huuhaajuttuja levittävillä on tyypillisesti 10-100-kertainen määrä seuraajia kuin aihepiirin pitkäaikaisella tutkijalla. 

Yksi pötypuheiden esittäjän keskeinen piirre on myös se, että hän ei siedä kritiikkiä. Hän on kyllä kova arvostelemaan muita, mutta hänelle ei voi antaa kritiikkiä. Hän sulkee helposti keskustelun ulkopuolelle sellaiset, jotka kritisoivat kohteliaastikin hänen näkemyksiään ja väitteitään. Hän palvelee vain opetuslapsiaan.

Koulutus ei tee täysin immuuniksi pötypuheille. Ravitsemustiedettä pääaineenaan opiskelleilla on kuitenkin selvästi pienempi vaara haksahtaa humpuukin palvojiksi kuin sellaisella, joka ei ymmärrä ravitsemustieteistä edes perusteita. Laajasti ottaen esimerkiksi lääkäreiden tietotaito ravitsemusasioissa on melko vaatimatonta, koska lääkärinkoulutus sisältää keskimäärin vain hyvin vähän ravitsemustiedettä. Lääkärin perehtyminen ravitsemukseen on lähes täysin kiinni hänen omasta kiinnostuksestaan. Vertailun vuoksi ravitsemusterapeutin opinnot sisältävät ravitsemusterapian, ravitsemustieteen ja elintarviketieteen opintoja kaksi kolmasosaa koko tutkinnosta. Lääkäreiden vähäinen ravitsemuskoulutus saattaa olla ainakin osasyynä sille, että lääkärijoukoista putkahtelee silloin tällöin ravintohömppään höyrähtäneitä. Kannattaa siis aina tutkia, onko ravintoväitteiden ja -dogmien esittäjällä ravitsemustieteellinen koulutus vai ei. Luottaisitko esimerkiksi ilmastonmuutosasioissa enemmän ilmastotutkijoita vai sammakoista tai pihlajanmarjoista ennustajaa?”

No joo, oikeassahan Reijo on. Tieto ravitsemuksesta lisää tietenkin taitoa punnita mikä on oikealla tolalla ravitsemusväitteissä. Tosin pitää aina muistaa, että ravitsemustiede on onnettoman epätäsmällistä tiedettä verratessamme esimerkiksi fysiikkaan tai matematiikkaan. Ihmisyksilö on niin monimutkainen, että tarkimmissakin ravitsemuskokeissa saatetaan saada hyvinkin vaihtelevia tuloksia. Ravitsemuspuolen tieteilijät tahtovat unohtaa tämän seikan innostuessaan ylistämään laajoja tietojaan ruokapuolesta.

Reijo on kerännyt inhottavan kattavan listan perättömien ravintoväitteden tyypillisistä piirteistä:

• Asia kuulostaa aivan liian hyvältä tai pahalta ollakseen totta.
• Luvataan nopeaa ratkaisua terveysongelmaan.
• Kuulet asiasta vain niiltä, joilla on kaupallinen intressi kyseiseen tuotteeseen tai palveluun (markkinoijalta, keksijältä, valmistajalta, osakkeenomistajalta).
• Väite on hoitosuositusten ja pitkäaikaisen hoitokäytännön vastainen.
• Nettisivulla tai mainoksessa toimiva taho toimii ulkomailta käsin eikä yrityksen avainhenkilöitä tai yhteystietoja ole julkaistu sivuilla.
• Tuotetta tai palvelua myydään ainoastaan verkostomarkkinoinnilla.
• Tuotteeseen tai palveluun liittyy ulkomailla tehtävät kalliit laboratoriotutkimukset, joita ei käytetä yleisesti terveydenhuollossa.
• Keskeisimmät argumentit perustuvat esimerkiksi luonnollisuuden tai ikiaikaisuuden ja keinotekoisuuden tai kemianteollisuuden lopputuotteen vastakkainasetteluun.
• Väitteet ovat maalaisjärjen vastaisia.
• Vedotaan ulkomaisiin huippuasiantuntijoihin kotimaisten sijaan.
• Esitetään lukuisia tieteellisiä viitteitä, jotka liittyvät aiheeseen vain minimaalisesti tai eivät lainkaan.
• Valikoidaan ja esitellään yksistään sellaisia tutkimuksia, jotka tukevat omaa ajattelua.
• Viestinnän perustana on julkkis (esim. urheilija, näyttelijä tai poliitikko) ja hänen mielipiteensä, ei tutkittu tieto.
• Pötypuhuja asemoi itsensä tuulimyllyjä vastaan taistelevaksi kyvykkääksi marttyyriksi.
• Väitetään ravitsemusterapeuttien ja -tieteilijöiden sekä -tutkijoiden olevan tyhmiä, ajastaan jälkeenjääneitä tai lahjottuja.
• Esitetään yksipuolinen näkökulma, jota ajetaan kuin käärmettä pyssyyn: ”Sokeri on myrkkyä.” ”Kaikki tarvitsevat lisäravinteita.” ”Ravintosuositukset on teollisuuden masinoimat.”
• Käytetään runsaasti ylisanoja, kuten ”kymmenen parantavaa kasvin X ominaisuutta”, ”superruokien aatelia” ja niin edelleen.
• Kehutaan omia laajoja potilaskokemuksia ja nostetaan esiin superhyvin onnistuneita esimerkkitapauksia. Koskaan ei myönnetä, että osa asiakkaista ei hyödy ohjeista tai saa jopa haittaa tuotteesta, palvelusta tai ideologian noudattamisesta.

Mihin voi luottaa?

Jos yllä näkyvässä listassa on humpuukimaakareiden tyypilliset piirteet listattuna, niin mistä sitten tuntee luotettavaa tietoa tarjoavan asiantuntijan? Reijon mielestä ravitsemusasiantuntijoita ovat ravitsemustiedettä ja ravitsemusterapiaa pääaineenaan yliopistossa lukeneet henkilöt.

Reijon mielipidettä ravitsemuksen asiantuntijuudesta voi tottakai pitää aika rajoittuneena. Tunnen useita biokemistejä, lääkäreitä, kaikenmaailman dosentteja, jopa diplomi-insinöörejä, joilla on mahdottoman laaja tieto ravitsemuksesta. Laajan tiedon lisäksi tämä porukka ei ole niin yhdestä puusta veistettyä kuin virallisen koulutuksen saaneet ravitsemusterapeutit, joiden kyky raivostuttaa meitä laajemmin ravitsemusta seuraavia on aivan ilmiömäinen. Esimerkiksi näitä ravitsemusterapeutteja opettavan Ursula Schwabin suhteen olen useita kertoja vaipunut epätoivoon. Penaalin terävin kynä hän ei ole.

Suoraa puhetta

Reijo on aika suorasukainen määritellessään pahimmat pötypuhujat. Reijo pitää jopa ällistyttävänä, miten näyttelijät, urheilijat ja kokit ilman mitään ravitsemustieteen, lääketieteen tai elintarviketieteen koulutusta kelpaavat ihmisille terveysneuvojen antajiksi. Reijon mielestä vaikuttaa siltä, että kuka tahansa, joka on riittävän kaunis, lihaksikas tai menestynyt, pystyy toimimaan ihmisten mielestä pätevänä ravintovalmentajana. Aika ilkeästi sanottu, mutta kai Reijolla on tähän varaa.

Ihmisten hyväuskoisuudella ei näytä olevan rajoja, sanoo Reijo ja antaa esimerkin:

“Julkkiskokit ovat saaneet lähes jumalallisen statuksen. He saattavat olla julkisuudessa kertomassa, miten pielessä vaikkapa  suola- tai margariinisuositukset ovat. Medialle näyttää harvemmin tulevan mieleen kyseenalaistaa ja osoittaa, että julkkiskokin ravintola on business, jonka kuuluu hivellä ruokailijan makuhermoja – oli ruoka terveellistä tai ei. Tavoite on saada aikaan miellyttävä makuelämys sekä juottaa ja syöttää ruokaa niin paljon kuin mahdollista, jotta kassakone kilisee. Suolan ja voin vaarojen vähättely on luonnollisesti ravintoloitsijan etu. Runsas suolan käyttö lisää oluen ja muiden juomien myyntiä. Kokkien ymmärrys terveyden ja ravitsemuksen välisistä monimutkaisista yhteyksistä on lisäksi heikkoa. Kokit yleensä myös vetoavat luonnollisuuteen ja ikiaikaisuuteen, mikä puhuttelee kemikaalipelkoista kansanosaa. Kokkien piiristä kumpuaakin näistä ja monesta muusta syystä johtuen varsin eriskummallisia väitteitä, eikä urheilijat ja näyttelijät ole tässä suhteessa parempia. Medialle julkkikset tuovat tietystä massiivisen määrän klikkejä, jotka ovat ensiarvoisia mainostulojen saamiseksi.”

Minulle jää mysteeriksi miksi Reijo purkaa pahaa oloaan huonolta maistuvasta margariinista ruoanvalmistuksen asiantuntijoille. Voin ylivertainen maku ja suolan merkitys ruoanvalmistuksessa tuskin sinällään kilisyttävät kassakoneita. Kyllä voita ja suolaa käytetään ravintoloissa ja kotona koska se tekee ruoasta maistuvampaa ihan sellaisenaan.

Kirjassa on paljon hyvää tietoa

Lukijan ei pidä huolestua kirjan sisällöstä. Olen tähän arviooni kasannut ne pahimmat puutteet. Kirja on ainakin 90-prosenttisesti timanttisen hyvää tietoa tarjoava kirja. Lopetetaan tämä kirjoitus upeaan tekstiin esimerkkinä Reijon asiantuntijuudesta:

“Kasvikset pitää syödä raakana
Raakaravinnon nimeen vannovat ovat sitä mieltä, että raakaravinto on ainoa tapa syödä kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Muutoinkin varsin yleinen käsitys tuntuu olevan, että kypsentämättöminä kasvikunnan tuotteet ovat terveellisempiä.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksiselitteinen. Vesiliukoiset vitamiinit haihtuvat helposti keittämisen ja pitkäkestoisen kuumentamisen aikana. Esimerkiksi parsakaalia 15–30 minuuttia keittäessä siitä häviää noin puolet C-vitamiinista sekä folaattista ja joistakin muista B-ryhmän vitamiineista. Wokkauksen tai höyryttämisen aikana niitä häviää noin 10–20 %. Sen sijaan hivenaine-, mineraali- ja rasvaliukoisten vitamiinien pitoisuuksiin keittäminen, paistaminen tai hauduttaminen ei yleensä vaikuta. Vaikka kypsentäminen veisikin noin 25 % kasvisten vesiliukoisten vitamiinien pitoisuudesta, on niitä vielä 75 % jäljellä – kaikki ei suinkaan ole tuhoutunut.

Joidenkin vitamiinien ja hivenaineiden imeytyminen paranee kypsennettäessä. Lykopeenin ja beetakaroteenin sekä joidenkin muiden ravintoaineiden imeytyminen paranee noin 2–6-kertaiseksi, kun kasvikset kypsennetään. Proteiinin imeytyminen paranee myös kypsennettäessä. Kaikkein parhaiten tämä on osoitettu kananmunilla. Raa’an kananmunan proteiinista imeytyy ja on kehon käytettävissä noin puolet ja keitetyn noin 90 %. Pakastamisen vaikutus esimerkiksi marjojen C-vitamiinipitoisuuteen on yllättävän vähäinen, noin 5–10 %:n luokkaa. Kasviksia, hedelmiä ja marjoja kannattaa syödä sekä raakana että kypsennettynä. Mitä pienempi vesimäärä on käytössä ja mitä vähemmän kasvikset ovat vedessä, sitä pienempi on vesiliukoisten vitamiinien hävikki. Älä turhaan pidä kypsennettyjä kasviksia huonoarvoisina.”

Hyvä kirja.

Christer Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori

Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/ 

About Author

turpaduunari.fi

Christer Sundqvist on monessa liemessä keitetty biologi, yllätyksellinen kirjailija, Suomen suosituin terveysbloggaaja ja monelle tuttu turpaduunari. Jälkimmäinen ammattinimike on tarkoitettu kuvaamaan Christeriä aidoimmillaan: esiintymislavalla toteuttamassa terveysviestintää huumorin pilke silmäkulmassa.

See author's posts