Äiti hiihtää huipulla

Kirjoittaja: Christer Sundqvist

Toimittaja Taru Schroderus on kirjoittanut hiihtäjä Riitta-Liisa Roposen tarinan.  ”Äitinä huipulla” -kirja (Fitra, 2017) antaa realistisen kuvan huipulla urheilevan äidin elämästä, arjen tuomista lukuisista haasteista, kompromisseista ja uhrauksista oman urheilu-uran ja perheen hyvinvoinnin eteen. Kirja tuo erityisen elävästi esille viidentoista vuoden ajanjakson pikku-Idan syntymästä ukin kuolemaan. Tähän ajanjaksoon mahtuu tuhansia treenitunteja, lapsesta erossa olemisen ikävää, koko perheen yhteisiä leirejä ja lomia, vaativia kilpailumatkoja, erikoisia matkajärjestelyjä ja pitkää pinnaa. Vahvan tukiverkon merkitys korostuu hiihtäjän arjessa, joka vie vuoroin molempia vanhempia maailmalle. Riitta-Liisan aviomies on hiihtovalmentaja.

Draamaa

Kirjassa on paljon dramatiikkaa, sillä Riitta-Liisan elämä ei ole aina sujunut suunnitelmien mukaisesti. Yksi dramaattisimpia kokemuksia on aviomies Toni Roposen äkillinen sairastuminen kaudella 2008-2009. Annetaan Ritun itse kertoa:

”Eräänä syyskuisena aamuna, juuri kun Toni oli lähdössä Tukholmaan tärkeään työpalaveriin, hän sai aivoinfarktin. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä eihän kukaan voisi olettaa, että infarkti iskee alle nelikymppiseen hyväkuntoiseen mieheen. Hän oli kolauttanut päänsä paria päivää aiemmin jalkapallopelissä, joten todennäköisesti infarkti johtui ainakin osittain siitä.

Olin vielä umpiunessa, kun kuulin korvatulppieni läpi Tonin hakkaavan vessan ovea ja huutavan nimeäni. Hän oli oksentanut rajusti ja lyyhistynyt vessan lattialle, eikä päässyt sieltä omin voimin ylös. En ole ikinä elämässäni pelästynyt niin pahasti kuin silloin. Ryntäsin Tonin luo ja soitin saman tien apua. Sitten soitin naapuritaloon vanhemmilleni, jotka juoksivat hätiin. Minuutit ennen ambulanssin saapumista olivat pitkiä. Toni nostettiin paareilla vessan lattialta ambulanssin kyytiin ja hänet vietiin pillit ulvoen sairaalaan. Tutkimusten jälkeen tukoksen todettiin olevan pikkuaivoissa. Jostain syystä Toni otettiin sisään tutkimuksiin vasta iltapäivällä ja liuotushoito aloitettiin heti kun diagnoosi oli selvillä. Oli onni onnettomuudessa, että Toni kuitenkin selvisi infarktista, koska nopea toimiminen on tärkeää juuri tällaisissa tapauksissa.

Tonin tilannetta kuvaa ehkä parhaiten se, että kun hänen äitinsä tuli Mikkelistä katsomaan poikaansa, hän pyörtyi järkytyksestä ja joutui itsekin osastolle tarkkailuun.”

Toni kuntoutui hyvin ja Riitta-Liisa jatkoi harjoitteluaan ja kilpailemistaan. Kirjassa on hyvin yksityiskohtaista tietoa huippu-urheilijan harjoittelusta. Ehkä parasta kirjassa on se rehellinen kuva mikä piirtyy lukijalle siitä mitä urheilijan arki on. Se on totista työtä!

Dalén

Toni Roponen tutkii kirjassa päävalmentaja Magnar Dalénin merkitystä Riitta-Liisan uralla. Magnarin aika vuodesta 2006 vuoteen 2014 oli Riitta-Liisan kansallisen ja kansainvälisen uran kannalta erittäin merkittävää aikaa. Vaikka Ritu menestyi hyvin jo vuoden 2005 MM-kisoissa ja yksittäisissä maailmancupin kisoissa, on sanomattakin selvää, että Magnar toi paljon uusia asioita ja ajattelutapoja maajoukkueen harjoitteluun. Toni kirjoittaa näin:

”Minulla oli Magnarista todella vähän etukäteistietoa, koska hän oli työskennellyt edellisvuodet lähinnä lukiovalmentajana. Toki tiesin, että Magnar oli ollut pitkän suksihuoltajauransa jälkeen menestyksekäs päävalmentaja myös Ruotsin maajoukkueessa. Niinä vuosina, kun Magnar toimi huoltopäällikkönä Norjassa ja Ruotsissa sekä päävalmentajana Ruotsissa, hänellä oli mahdollisuus nähdä läheltä maailman parhaiden urheilijoiden harjoittelua, elämää ja suhtautumista sekä urheiluun että sen ulkopuolisiin asioihin. Nyt, vuosien kuluttua, olen oppinut huomattavasti paremmin ymmärtämään näiden asioiden merkityksen omassa valmennustoiminnassani…

…Hän oli todellinen huippu-urheilumies ja häntä kiinnosti lähinnä parhaiden urheilijoiden tekeminen, joka tarkoitti myös muiden maiden urheilijoita. Hän seurasi aina leireillä innoissaan myös muiden harjoittelua ja ihannoi asioita, joita parhaat urheilijat tekivät. Se olikin yksi Magnarin vahvuuksista. Hän ei yrittänytkään oppia asioita fysiologian kautta, vaan ottamalla mallia huippujen tekemistä harjoituksista. Magnarille oli tyypillistä kertoa jo syksyllä, ketkä ulkomaisista huipuista tulevat menestymään talvella ja ketkä eivät. Joskus nämä veikkaukset menivät metsään ja joskus napakymppiin, mikä on tietysti aika luonnollista, kun puhutaan vain maailman valioista.

Leiriharjoittelu oli Magnarin aikakaudella hyvin samantyyppistä koko ajan. Se perustui vahvaan kokemukseen siitä, mitä hän oli nähnyt eri maajoukkueiden tekevän. Minusta leirisuunnitelmat olivat loistavia ja valmentajana halusin, että varsinkin Ritu tekee leiriohjelman täysin suunnitelman mukaan.

…Magnar oli kaikkina näinä vuosina hyvin johdonmukainen monissa asioissa, joita hän halusi tuoda joukkueeseen. Meille perheenä Magnar oli koko kahdeksanvuotisen päävalmentajuutensa ajan erittäin reilu ja pelisäännöt olivat selvät alusta lähtien. Magnar hyväksyi perheen kaikille leireille (sisältäen lapset ja jopa ystävät), mutta kilpailukaudella kukaan ulkopuolinen ei saanut majoittua joukkueen kanssa samassa hotellissa. (Mukaan lukien Ida ja minä, joka olin tuolloin Matin ja Ritun henkilökohtainen valmentaja). Sopeuduimme täysin Manen linjaan. Vaikka jouduimmekin suunnittelemaan elämäämme huomattavasti enemmän hänen sääntöjensä vuoksi, niin mielestäni hän toimi erittäin jämptisti. Magnar pyrki myös olemaan tasapuolinen kaikkia kohtaan. Majoitussääntö oli toki monesti hankala asia etenkin Idalle ja hoitajillemme. Idan oli vaikea ymmärtää, miksi hänen pitää olla äidistä erossa ja olla vierekkäisessä hotellissa. Mutta sääntö koski kaikkia. Magnar oli tehnyt asian selväksi kaikille ja systeemi toimi hienosti. Meille perheenä oli huomattavasti tärkeämpää olla mukana leireillä, koska siellä Ida sai elää arkea äidin kanssa. Luonnollisesti myös minun rooli valmentajana oli tärkeämpi leireillä kuin kisamatkoilla. Suunnittelin kaikki leirit, joissa olimme mukana ajoissa ja se helpotti myös yhteispeliä Manen kanssa. Usein Mane tuskailikin minulle, että muut jättivät suunnittelun perheenjäsenistä liian viime tippaan.

Vaikka muistelen Manen aikaa varsin positiivisesti ja opin häneltä vuosien varrella paljon, niin on selvää, että monesti myös kirosin häntä monen monituisissa asioissa. Osa turhautumisistani liittyi siihen, että uskoin vahvasti hänen voivan mukautua tietyissä asioissa, mutta hyvin usein sain huomata hänen olevan omissa mielipiteissään järkähtämätön. Edes väistämättömän totuuden tunnustaminen ei häneltä onnistunut, vaikka hän oli väärässä.”

Magnarin teesit Toni Roposen kommentein:

  1. Pitää harjoitella paljon ja kovaa.
  2. Paljon ylämäkiharjoittelua (ainoa keino parantaa ”moottoria”).
  3. Paljon tasatyöntöharjoittelua (muutti eniten minun ajatuksiani hiihtoharjoittelusta kesällä).
  4. Pk-harjoittelu pitää tehdä hiljaa. Magnar ei kuitenkaan puuttunut, kun urheilijat menivät liian kovaa, mutta sanoi minulle, jos joku teki väärin. Magnar sanoi, että urheilijan pitää tajuta itse virheensä, jos hän on kerran asiasta sanonut.
  5. Oheisharjoittelu on tärkeää, mutta ylämäkiharjoittelu tekee voittajat.
  6. Pitää kilpailla myös kesällä.
  7. Jos mahdollista, harjoittele aina parempiesi kanssa ja ota mallia siitä mitä he tekevät (mallista oppiminen oli yksi Manen vahvuuksista).

Ura jatkuu

Mukavaa on lukea, että Ritun ura hiihtäjänä jatkuu. Tähän loppuun Ritun omia, tuoreita ajatuksia:

”Liiton paljon puhutut talousvaikeudet eivät mielestäni ole juurikaan vaikuttaneet itse toimintaan. Maajoukkuetoiminta on ollut koko urani ajan erittäin korkeatasoista. Leiriolosuhteet ovat olleet todella hyvät sekä Suomessa että ulkomailla, ja maajoukkuevalmentajat, joita on yleensä leireillä 2–3, ovat suunnitelleet ja toteuttaneet hyviä leirejä. Leireillä on aina ollut mukana 1–3 hierojaa/fysioterapeuttia, jotka ovat tehneet pitkää päivää, jotta kaikki urheilijat olisivat tyytyväisiä. Myös ravinto-olosuhteet ovat aina olleet optimaaliset huippuharjoitteluun. Kilpailukaudella huoltomme on toiminut loistavasti ja jokaisella hiihtäjällä on ollut oma voitelija. On tietenkin luonnollista, että toisinaan joku asia ottaa päähän ja kaikkia eivät samat leiripaikat tai ruoka ei miellytä. Suurin syy siihenkin on, että jossain muualla hyvä on ollut vieläkin parempaa.

Olen hiihtänyt suurimman osan urastani äitinä ja valmentajat ovat suhtautuneet äitiyteeni hyvin. En ole koskaan odottanut, että liitto tai kukaan muukaan hoitaisi lapseni tai hoitajani kustannuksia. Tärkeintä on ollut hyväksyntä sekä vapaus ja luottamus toimintaamme perheenä. Jo Idan syntymän hetkellä päätin pitää tyttäreni niin paljon ja lähellä itseäni kuin mahdollista. Kun mietin viimeistä yhdeksää kuukautta elämässäni taaksepäin, niin en olisi vielä vuosi sitten voinut kuvitella, millainen vuosi minulla on edessä. Viimeisien kuukausien aikana olen huomannut, miten pienistä asioista onni ja onnellisuus muodostuvat.

Joulukuussa 2016 tyttäreni hevonen kaatui omiin jalkoihinsa ja olimme todella onnekkaita, että Idalta murtui vain solisluu. Kymmenen päivää myöhemmin alkoi epäonneni selän kanssa ja se johti lopulta leikkaukseen ja unelmani särkymiseen kotikisojen suhteen. Tonin isän kuolema ja äitini vakava sairastuminen asettivat nekin elämässä tärkeimmät asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Kun tähän vielä lisätään läheisen ystäväni vaikea sairaus, johon kukaan ei tunnu löytävän ratkaisua voin todeta, että takana on elämäni ylivoimaisesti rankin vuosi sekä fyysisesti että henkisesti. Tällä hetkellä urheilulliset ajatukseni ovat jo olympialaisissa. Vaikka urani onkin jo ollut todella pitkä, en osaa ajatella jäähdytteleväni, vaan tavoittelen edelleen menestystä korkeimmalla tasolla.

Olemme puhuneet Tonin kanssa paljon urani kestosta ja tulevaisuudesta. Ensimmäisen kerran minulta kysyttiin lopettamisesta jo kymmenen vuotta sitten. Huippu-urheilu muuttuu jatkuvasti ammattimaisemmaksi ja useissa lajeissa nähdään aina vain vanhempia huippuja, joiden motivaatio harjoitteluun ja kurinalaiseen elämään on säilynyt jo vuosikymmeniä kovana. Olen vahvasti sitä mieltä, että ikä ei ole useinkaan selittävä tekijä tulosten heikkenemiselle. Monesti vika löytyy harjoittelusta sekä motivaatiosta huippu-urheilun vaatimaan elämään ja harjoitteluun, jossa kompromisseja ei tunneta. Olen luonnollisesti itsekin pohtinut ja puhunut lopettamisestani jo useina vuosina. Kaikkeen työhön liittyy välillä tuskastumista ja väsymistä, ja näin on toki myös urheilussa. Itse koen, että elän hyvin poikkeuksellista elämää, josta nautin edelleen valtavan paljon. Jatkan uraani niin kauan, kun nautin harjoittelusta ja kilpailuista yhtä paljon kuin nyt. Jos tasoni kuitenkin putoaa, enkä pysty enää hiihtämään sillä tasolla, jolla olen aiemmin ollut, siirryn suosiolla sivuun. Aika näyttää, milloin lopetan, mutta varsinkin nyt kun vaikeudet ovat takanapäin, nautin täysillä elämästäni. Sanotaan, että vastoinkäymisen hetkellä rinnallasi seisovat ystävät, jotka rakastavat sinua ja perheenjäsenet, jotka ovat todella merkityksellisiä. Kun elämä potkii päähän, muut paitsi tosiystävät kaikkoavat ympäriltä. Onnekseni olen saanut huomata, että heitä, jotka välittävät, on todella suuri joukko. Ystävät, joista osan olen tuntenut jo esikouluikäisestä lähtien, ovat edelleen tukenani. Uskon, että voin sanoa: nyt ja aina.”

Ei kerrota kaikkea

Kirjaan olisi ehkä kaivannut enemmän paljastuksia hiihtäjänaisten keskinäisistä suhteista, josta on välillä julkisuuteen tihkunut eripurastakin kertovia asioita. Aino-Kaisa Saarinen kertoo omassa kirjassaan, että Riitta-Liisa ei ollut enää puheväleissä häneen Vancouverin olympialaisissa vuonna 2010 epäonnisen parisprinttiratkaisun jälkeen. Myös Riikka Sarasoja-Lilja oli vaihtanut kisakylän ravintolassa pöytää Saarisen saapuessa paikalle.

”Dalen on ottanut tavaksi viedä viestijoukkueen kilpailua edeltävänä iltana pizzalle. Tämä ”viestipizza” on ollut eräänlainen kultamitalitalismaani sekä Sapporon että Liberecin MM-kisoissa. Nyt ilmassa leijuu hieman toisenlaista kemiaa. Matkalle valittuun pizzeriaan en mahdu samaan autoon kuin Ritu. Pizzeriassa istumme samassa pöydässä, mutta pizzoja haarukoidaan kiusallisessa hiljaisuudessa.” Pekka Holopainen: Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2016)

Nyt jätetään ilmaan ehkä liian myönteinen kuva yhteiselosta, mutta toisaalta, tarvitseeko niitä ikäviä asioita niinkään tonkia, kun myönteisilläkin asioilla voi täyttää kirjan.

cropped-christer-sundqvist.jpegChrister Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori

Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/ 

1 kommentti artikkeliin “Äiti hiihtää huipulla”

  1. Paluuviite: Paljon kirja-arvosteluja - Turpaduunari

Olisi kiva kuulla kommenttisi!