Sensuroimatonta terveys- ja kulttuurivalistusta. Sivuston suunnittelussa avustaa sekä taloudellisesti että ideoinnilla Domainkeskus.com. Yhteystiedot: Christer Sundqvist, biologi (FT), christer.sundqvist@ravintokirja.fi, 040-7529274, Helsinki

Kehon kunnioitus urheilussa

Nyt lähtee muuten harvinaisen vahva kirjasuositus kaikille urheilijoille. Sain ensimmäisten joukossa lukea ja pohdiskella Antti Aution uutta kirjaa ”Kehon kunnioitus urheilussa – Iloisemmin, helpommin ja rohkeammin” (www.valmennusapu.com). Kirjan on toimittanut ja taittanut Ida-Maria Näslund ja Jonathan Anttila on piirtänyt teoksen kaikki hauskat kuvat.

 

Antti kertoo tämän kirjan syntyneen aika karuista lähtökohdista: omista nuoruusajan urheilupettymyksistä.

Mieliin jäi kytemään ajatuksia siitä, että olisi voinut urheilla vähän eri tavalla. Valmennuksessa ja urheilussa on kyse muustakin kuin harjoitusohjelman suorittamisesta. Elämän oppikoulua on käyty lisää, on hankittu liikunta- ja valmennusalalta lisää tietoa ja nyt syntynyt upea kirja näyttää miten laaja-alaisista asioista urheilussa ja valmennuksessa on kyse.

Kirja esittelee mallin siitä miten urheilu ja valmennus voidaan toteuttaa kroppaa kuunnellen. Eikä ainoastaan kuunnellen, vaan suoranaisesti kunnioittaen. Tästä nimenomaan on kyse tässä kirjassa. Urheilijan ei pidäkään rääkätä kroppaansa piloille nuoruusvuosina, vaan asiassa voi edetä toisin.

Olen huomannut ihan saman kuin Anttikin, että kehon kunnioituksesta ei puhuta urheilussa ja valmennuksessa juuri lainkaan. Tätä aihetta ei juurikaan käsitellä liikuntaseminaareissa, eikä siitä ole kirjoja ennen väsätty. Aika hämmästyttävää!

Antti on pyrkinyt esittelemään uuden tavan urheilla haastatellen valikoidusti menestyneitä urheilijoita ja valmentajia sekä analysoiden joitakin lehtiä ja kirjoja. Toni Roponen, Marko Malvela, Ari-Pekka Liukkonen ja Jani Lakanen ovat menestyneet huippu-urheilussa toimimalla eri tavalla kuin yleisesti ajatellaan. Ovatko he yksittäisiä sattumia vai onko asioita toisin tekemällä todellakin mahdollista kehittyä? Onko kehon kunnioitukseen liittyvillä asioilla suurempi rooli menestyksessä kuin ymmärretäänkään?

Ei tässä pyörää ihan uudestaan sentään keksitä. Huippu-urheilussa treenataan edelleen kovaa, tavattoman kovaa. Urheilija, joka pystyy harjoittelemaan kovemmin, pärjää edelleenkin. Antin oivalluksena on kuitenkin se yhteinen tekijä, joka takaa parhaimman menestyksen:

Väsynyt keho ei suoriudu urheilusta, eikä elämän muistakaan haasteista parhaalla mahdollisella tavalla. Sen sijaan, että kyseltäisiin menestyneiden urheilijoiden harjoittelumäärien ja -tehojen perään, järkevämpää olisi tiedustella, kuinka ja miten menestyjät levähtävät? Miten he varmistavat, että keho on palautunut?

Ja lue sitten tämä:

Urheiluvalmennuksesta on tehty aivan liian vaikeaa. Sitä on pyritty lokeroimaan ja järkeistämään. Näin toimittaessa urheilun ja liikunnan syvin luonne katoaa ja tekemisestä tulee suorittamista. Harjoituksesta on tehty tapahtuma, joka pyritään optimoimaan mahdollisimman hyvin. Optimoinnilla haetaan esimerkiksi mahdollisimman hyvää valmistautumista, olosuhteita, varusteita, tekniikkaa ja suoritustasoa. Tärkeintä urheilussa ja valmennuksessa on kuitenkin nauttiminen itse tekemisestä. Nautinto ilmenee harjoitusten aikana eri tavoin kasvoista ja kehosta. Optimitilanteessa harjoittelu on urheilijalle leikkiä, mikä näkyy hänen kaikessa tekemisessään. Tämän vuoksi valmennuksessa pitää kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten ja millä tavalla urheilua ja harjoittelua toteutetaan. Kun harjoittelu on kaikin puolin nautintoa, ei lihaksistokaan ole kireällä eikä keho jarruta vastaan. Silloin myös tekeminen näyttää helpolta.

Tässä Antin esittelemässä kehoa kunnioittavassa valmennuksessa käytetään ihan samoja valmennuksellisia keinoja kuin perinteisessäkin valmennuksessa. Se mikä eroaa, on huomion kiinnittyminen kehon ja mielen antamiin havaintoihin valmennettavalle ja valmentajalle.

Annetaan haastattelujen kautta pientä esimakua siitä, miksi juuri sinun pitää syventyä kirjan sisältöön.

Sitä ei kovin paljoa tarvitse ymmärtää perusfysiologiasta, että ymmärtää, että jos harjoittelee enemmän ja kovempaa, se vain jäykistää ja jumittaa. Se vie sen herkkyyden ja nopeuden pois koko ajan. (Lakanen 2015.)

Valmentajan pitäisi ihan jatkuvasti miettiä, näyttääkö urheilusuoritus herkältä ja helpolta? Saako urheilija kilpailusuorituksessa itsestään kaiken mahdollisen irti? Onko urheilijalla hauskaa? Jos näin ei ole, on kuluttavaa harjoittelua ollut ohjelmassa liikaa.

Jos treenaat kovaa, määrätietoisesti ja motivoituneesti, ei missään sanota, että se tehdään negatiivisessa hengessä ja ahdistuneessa tilassa, että se olisi tuottavampaa. Mikään tutkimus ei tue tätä. Kehon mieltä ja henkisiä voimavaroja ei osata oikealla tavalla yhdistää tähän valmennukseen ja oppimiseen. Kun nautit siitä, mitä teet, oli se kovaa tai helppoa, se menee paremmin perille kehoon. (Roponen 2015.)

Kehon kunnioittaminen ei poista sitä totuutta, että urheilijan täytyy harjoitella paljon. Säännöllisesti on tehtävä myös pitkiä tai rankkojakin harjoituksia. Antti pyytää tarkastelemaan miten ja kuinka paljon kovaa harjoittelua yksittäiset urheilijat kestävät.

Osa urheilijoista ja valmentajista oppii kantapään kautta, milloin harjoittelu on ollut liian kuormittavaa. Kun harjoitellaan tavoitteellisesti harjoitusohjelman avulla, urheilijat ajautuvat monesti vähitellen tilaan, jossa harjoittelu ei enää kehitä ja tekeminen alkaa maistua puulta. Antin mielestä vastahakoisuus harjoitella on jo signaali siitä, että harjoittelu on ollut liian kuluttavaa. Tässä vaiheessa pitäisi lampun syttyä ja tehdyt virheet pitäisi hyväksyä sekä välttää niitä jaksossa.

Yksi tärkeimpiä asioita on, että ilo, nauttiminen ja rentous ovat läsnä siellä kovissa treeneissä ja niissä tärkeimmissä harjoituksissa (Lakanen 2015).

Juuri tästä on kyse! Urheilija rakastaa kovia treenejä, nauttien hiestä, liasta ja hetkellisestä epämukavuuden tilasta. Silloin urheilija voi saada itsestään kaiken irti kilpailuissa ja vielä mahdollisesti taata itselleen terveet urheilijaeläkeläisen päivät. Liukkonen sanoo tämän tosi hyvin:

Pitäisi saada jokaisesta mahdollisesta urheilijasta kaikki mahdollinen irti niin, että urheilu-ura jatkuisi mahdollisimman pitkään. Se, että rakennetaan vain niitä pohjia harjoituskaudella ja että tärkein mittari on melkein se, että harjoitusvauhdit kasvavat ja kilometrit täyttyvät, niin sillä systeemillä sen uran jatkuminen pitkään ei ole oikein realismia. Toiveissa olisi, että Suomessakin se ura jatkuisi niin pitkään, että ne ominaisuudet oikeasti voisivat olla siellä maksimissaan ja sitä kokemusta olisi tarpeeksi paljon. (Liukkonen 2015.)

Joskus huippusuorituksen takana olevat asiat voivat olla yllättäviä tai jopa sattumia. Mutta kun koko ajan sitä oppii tuntemaan omaa kroppaa ja omaa mieltä paremmin ja saa kokemusta treenaamisesta, kilpailemisesta ja kaikesta, oppii löytämään juttuja, joiden avulla pääsee oikeaan fiilikseen ja oikeaan tuntemukseen, jotta pääsee huippusuoritukseen.” (Liukkonen 2015.)

Urheilun raadollisuus ja elämän realiteetit iskevät herkästi nuoreen urheilijaan. Näin se asia mm. kerrotaan haastatteluissa:

Nuorilla urheilijoilla on nykyään yhtenä ongelmana se, että verrataan netissä harjoittelua ja peilataan omaa tekemistä koko ajan muihin. Tämä aiheuttaa sitä, että luodaan ennakkokäsitystä siitä, miten homman pitäisi itsellä mennä ja ketkä pärjäävät. Kadotetaan luonnollisuus harjoittelusta. Kun harjoittelu menee suunnitelmien mukaan, elätellään toiveita. Yksi huono viikko niin ajatellaan, että turha tässä on enää yrittääkään ja toivo on mennyt, koska luullaan, ettei huipuillakaan huonoja viikkoja tule. (Lakanen 2015.)

Itselle tärkeää on, että jos aamulla tuntuu siltä, että on nukkunut huonosti ja olisi kahden treenin päivä, niin mieluummin jättää aamutreenin tekemättä ja nukun vielä muutaman tunnin lisää. On sen jälkeen valmiina siihen iltatreeniin ja saa siitä mahdollisimman paljon irti. Mieluummin näin päin kuin että väkisin tekee ne valmentajan kirjoittamat kaksi treeniä, mutta joutuu miettimään, että oliko niistä kummastakaan treenistä hyötyä. (Liukkonen 2015.)

Entä sitten kun alkaa tökkiä treeneissä? Miten semmoisen voi huomata, että menee ylikuormittumisen puolelle ja mitä silloin pitäisi tehdä? Kirja antaa tätä olotilaa koskevia vinkkejä varsin runsaasti. Kehon viestit eivät ole pelkästään lihaksistosta saatuja fyysisiä merkkejä, vaan myös mielen lähettämiä viestejä. Kuten kehon fyysiset, ovat mielenkin lähettämät merkit yksilöllisiä:

Ensimmäinen ylikuormituksen merkki on, että et odota innolla tulevaa harjoitusta. Tietynlainen ilo rupeaa häviämään ja mietit, että miten saisit itsesi motivoitumaan. Mietit myös, että miten saisit kehon sellaiseen tilaan, että olisi hyvä vetää se kova treeni. Yleisväsymys tietenkin on myös yksi merkki. (Lakanen 2015.) 

Urheilijat etsivät oman uransa aikana niitä rajojaan, että miten kovaa pystyy treenaamaan ja miten kovan urheilusuorituksen pystyy tekemään. Mitä tästä selviää kirjassa? On mahdotonta ennustaa, missä vaiheessa urheilija tiedostaa rajansa. Valmentaja ei voi tietää, miten väsynyt urheilija on, sillä väsymykseen vaikuttaa harjoittelun lisäksi hyvin moni muukin asia.

On tunnistettava, milloin raja on ylitetty ja tiedettävä, miten päästään takaisin kehittävälle puolelle, mikä vaatii kokemusta sekä itsetuntemusta ja -luottamusta. Kukaan ei tule koskaan oppimaan rajojen tunnistamista täydellisesti. Kokeneetkin urheilijat voivat sortua liialliseen yrittämiseen, mutta kokemuksen pohjalta he osaavat helpommin kertoa, milloin yli on menty:

Vaikka on monta kertaa mennyt rajan yli ja tehnyt virheitä paljon, silti on säilynyt aina jonkinlainen suojamekanismi, etten ole pystynyt vetämään itseäni täysin monttuun (Lakanen 2015).

Suojamekanismi voi olla pelkästään rajan tunnistamista ja sen kunnioittamista silloin, kun elimistö ei toimi optimaalisesti, kirjoittaa Antti Autio. Suojamekanismin avulla paluu Lakasen mainitsemasta montusta on helpompaa.

autioUrheilijat tietävät, miten ja millä tavalla heidän kuuluisi milloinkin harjoitella. Siitä ei yleensä ole mitään epäilystä, mutta urheilijan arki ei kuitenkaan monesti tue optimaalista harjoittelua. Tavoitteellinen urheilija ei kuitenkaan selittele, vaan Lakasen sanojen mukaan, harjoittelee kaikesta huolimatta:

Urheilijan käyttäessä älyä, teoriapohjaa ja suunnitelmaa valmennuksen pohjana, silloin hän ajattelee, että kun pitää tehdä tämä treeni, niin sitten se tehdään, vaikka väkisin. Silloin ei anneta niitten kehon signaalien tulla läpi. Silloin joitakin kehon oireita pidetään heikkoutena ja jatketaan harjoitusta. Samalla kuitenkin ruvetaan aiheuttamaan sitä syvempää ongelmaa pikku hiljaa, eikä keho enää annakaan niitä signaaleja ja sitten keho menee täysin siihen jumi/väsymyspisteeseen. (Lakanen 2015.)

Valmentajan tulisi rakentaa harjoittelua niin, että siellä on tietyt raamit sille treenille, mutta urheilija pääsee silti valitsemaan, mikä hänelle on tänään parasta. Annetaan idea urheilijalle, mutta urheilija pääsee sitä itse toteuttamaan. Urheilijat tietävät minun näkemykseni siitä, miten urheilijat pääsisivät mahdollisimman parhaaseen tulokseen olympialaisissa tai vastaavissa, mutta urheilijoillani on aina se lopullinen mahdollisuus muokata omanlaisekseen sitä minun näkemystäni heidän harjoittelustaan. (Malvela 2015/2.)

Suomalaiset valmentajat eivät arvosta riittävästi hitaalla vauhdilla tapahtuvaa harjoittelua:

Ollaan koko ajan jumissa, koska harjoitellaan hiljaiset lenkit vähän liian kovaa. Norjassa vaellus- ja ulkonaliikkumiskulttuuri on niin vahvaa lapsesta lähtien, että he osaavat mennä lenkillä myös hiljaa. Norjassa yhdessä tekeminen ja nauttiminen on hyvin aistittavissa ulkopuolisillekin. He ovat kasvaneet siihen, että on mielekästä tekemistä. (Roponen 2015.)

Kevyttehoisen harjoittelun tavoitteena on palauttaa kehoa, mutta sen tulee olla riittävän rauhallista ja mielellään myös ilmapiiriltään rentoa, jotta sillä olisi palauttava vaikutus, kirjoittaa Antti Autio.

Valmentajana toimiminen valtavirrasta poiketen on haastavaa:

Valmentajan työ on yksinäistä, mutta vielä yksinäisempää se on silloin, jos toimii ja ajattelee eri tavalla kuin muut kollegat. Yksinään en kuitenkaan ole, mutta olen joutunut hakemaan sen yhteisön osittain sitten muista ympyröistä. Toki uinnin sisälläkin on ihmisiä vähän saman suuntaan ajattelevia, mutta on se totta kai yksinäinen tie. (Malvela 2015.)

Kirjaa saa pian! Minulta lähtee vahva suositus!

cropped-christer-sundqvist.jpegChrister Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori

Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/ 

0 thoughts on “Kehon kunnioitus urheilussa”

Olisi kiva kuulla kommenttisi!

© 2017 Turpaduunari All Rights Reserved   

Theme Smartpress by Level9themes.