Sensuroimatonta terveys- ja kulttuurivalistusta. Sivuston suunnittelussa avustaa sekä taloudellisesti että ideoinnilla Domainkeskus.com. christer.sundqvist@ravintokirja.fi, 040-7529274, Helsinki

ADHD – totta vai tarua?

Tiedätkö mitä yhteistä on Abraham Lincolnilla, Christopher Kolumbuksella ja Albert Einsteinilla? Entäpä Henry Fordilla, John F. Kennedyllä ja Walt Disneyllä? Heistä jokainen on jättänyt itsestään pysyvän jäljen historian kirjoihin, mutta tämän lisäksi heitä on yhdistänyt myös heidän luontainen taipumuksensa hajamielisyyteen, levottomuuteen ja rajojen kokeiluun.

Albert Einsteinin tiedetään kärsineen oppimisvaikeuksista, eikä kukaan uskonut hänen koskaan saavuttavan elämässään kovinkaan paljoa. Leonardo da Vincin puolestaan uskotaan poteneen lukivaikeutta eli dysleksiaa. Myös fyysikko Isaac Newtonin maaninen käytös oli hyvin kaukana ihmisen normaalista ja tasapainoisesta käytöksestä. Ja katso mitä he ovat jättäneet meille perinnökseen! Katso lentokoneita ja autoja, piirroselokuvia ja maalauksia.

Monet ovat sitä mieltä, että ADHD, ADD ja dysleksia ovat rikastuttaneet ihmiskuntaa, sillä oireyhtymiä potevat ihmiset ja heidän sukunsa ovat usein paljon muita lahjakkaampia eri aloilla. He näyttäytyvät omistautuneina ja työlleen antaututuneina neroina, vaikka kolikon toisella piilottelee hulluus ja maanisuus. Nämä ovat ominaisuuksia, jotka sopivat kovin huonosti moderniin, keskitietä kulkevaan yhteiskuntaan. Tästä syystä viime vuosikymmeninä tällaisia ominaisuuksia on alettu vieroksumaan. Jossain vaiheessa levottomasta ja sopeutumattomasta mielestä tuli yhteiskunnallinen vitsaus, joka haluttiin kitkeä pois kuin rikkaruoho kasvimaalta.

Lyhdyt halutaan sammuttaa, eikä Suomi ole tässä suhteessa poikkeus. Myös me elämme yhteiskunnassa, jossa tasapaksuutta ja ennakoitavuutta pidetään ominaisena terveelle ihmiselle, kun taas persoonalliset poikkeavuudet mielletään yhä useammin sairaudeksi.

Tänä päivänä yhä useampi suomalainen lapsi syö psyykelääkkeitä. Viime vuonna lääkkeitä määrättiin noin 16 000 lapselle, kun vielä vuonna 2008 lääkityksen alaisia lapsia oli alle 10 000. Eniten kasvua on tapahtunut aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriön eli ADHD:n (attention-deficit/hyperactivity disorder) hoitoon tarkoitettujen stimulanttien kohdalla, joka on yli kaksinkertaistunut seitsemässä vuodessa. Kaiken kaikkiaan neurologisia poikkeamia arvoidaan esiintyvän noin 4–6 prosentilla suomalaisista lapsista, joista selkeästi yleisin on edellä mainittu atiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö. Sen keskeiset oireet ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus.

Lastenpsykiatrit uskovat, että diagnoosien yleistymisen taustalta voidaan kartoittaa useita eri syitä. Esimerkiksi psykoosilääkkeiden kohdalla kasvu ei johdu sairauksien yleistymisestä, vaan siitä, että lääkkeillä voidaan nykyään hoitaa myös lasten aggressiivisuutta, joka taas on heidän mukaan hienoisessa kasvussa, vaikka absoluuttista näyttöä tästä ei löydykään.

Kehitys on ollut nopeaa. Vuosituhannen alussa ADHD-lääkehoitoa sai vain noin 200 alle 18-vuotiasta, kun tänä päivänä puhumme jo reilusti yli 9 000 potilaasta. Useat asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että diagnoosien määrään on vaikuttanut pitkävaikutteisten lääkkeiden kehittyminen sekä oireilun yleistyminen. Myös vuonna 2007 käyttöön otettu Käypä hoito -suositus, on tehnyt oireen tunnistamisesta helpompaa ja täsmällisempää. Moni kuitenkin pohtii, onko asetettu seula liian tiukka? Ovatko erilaiset tarkkaavaisuushäiriöt ylidiagnosoituja? Kuka näillä tekee rahaa?

Nämä kysymykset nousivat pinnalle varsinkin vuoden 2009 jälkeen, jolloin amerikkalainen lastenpsykiatri ja ADHD:n tieteellisenä isänä pidetty Leon Eisenberg tunnusti kuolinvuoteellaan saksalaiselle Der Spiegelille ADHD:n olevan malliesimerkki fiktiivisestä sairaudesta. Lukuisat eri lääketieteelliset järjestöt reagoivat Eisenbergin ulostuloon nopeasti. Heidän mukaan vanhojen seniilien kuolinvuoteelta tehtyjen tunnustuksien todenperäisyys ja painoarvo ovat aina hyvin kyseenalaisia. Mutta kenties Eisenberg ei tarkoittanutkaan, että ADHD ei olisi todellinen oireyhtymä, vaan hän halusi ennemminkin herättää keskustelua sen ylidiagnosoinnista, mietin.

Useat asiantuntijat myöntävät, että me emme vieläkään tunne ihmisen varsinaisia toimintamekanismeja läpikotaisin. Ja että tämä tekee myös erilaisten oireyhtymien diagnosoinnista haasteellista. Diagnosoinnin helpottamiseksi maailmalla on luotu lukuisia erilaisia tautiluokitusjärjestelmiä, joilla pyritään keventämään lääkäreiden ja psykiatrien taakkaa. Suomessa aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriön (F90.0) diagnosoinnissa käytetään ICD-10 tautiluokituksen mukaisia kriteereitä.

Luokittelussa lapsella tai nuorella tulee olla vähintään kuusi yhdeksästä tarkkaamattomuusoireesta sekä vähintään kolme viidestä yliaktiivisuusoireesta. Tämän lisäksi hänellä tulee olla kolme neljästä impulsiivisuusoireesta, jotka ovat kestäneet vähintään kuusi kuukautta. Diagnostisten kriteereiden tulee täyttyä useammassa kuin yhdessä tilanteessa, ja niiden tulee aiheuttaa kliinisesti merkittävää ahdistusta sekä toimintojen heikkenemistä.

Toisin kuin usein kuvitellaan, neurologisia tutkimuksia suoritetaan vain harvoin, koska ne ovat kalliita ja aikaa vieviä. Diagnoosit tehdään muiden, ohuempien tulkintojen nojalla, joka kasvattaa myös virhemarginaalia. Valtaosa kriteereistä ovat hyvin joustavia, joihin meistä jokainen sopii paikoittain. Taustaa tai ihmistä katsomatta. Terveenkin ihmisen tarkkaavaisuudessa ja aktiivisuudessa ilmenee huomattavaa vaihtelua, johon vaikuttavat niin elämäntilanne kuin ulkoiset häiriötekijätkin.

Huomioitavaa on myös se, että lapsen pahoinvointi on esiintynyt kautta aikojen häiriökäyttäytymisenä, kuten vilkkautena, impulsiivisuutena tai sulkeutuneisuutena.

En suinkaan epäile, etteikö tänä päivänä voisi esiintyä entistä enemmän aktiivisuus- ja tarkkaavaisuushäiriöitä, sillä lapset elävät ympäristössä, johon ihminen ei ole vielä täysin sopeutunut. Maailma on pullollaan ulkoisia häiriötekijöitä, ja myös ydinperheen sekä kasvatuksen luonne on käynyt läpi valtavia murrosvaiheita. Luokkakoot ovat kasvaneet hurjasti 90-luvun jälkeen, ja vanhemmilla on entistä vähemmän aikaa lapsilleen. Nämä asiat johtavat väistämättäkin tilanteisiin, joissa lapsen käytös voi olla normaalista poikkeavaa. Mutta ovatko kaikki tapaukset diagnoosin arvoisia ja vaativatko ne interventioita, vai voisiko lääke sittenkin löytyä vanhempien lämpimästä sylistä tai ymmärtäväisen aikuisen olkapäästä?

Kuten edellä mainittiin, aktiivisuus- ja tarkkaavaisuushäiriöitä pidetään neurologisena ja osittain periytyvänä oireena (lapsuus- ja nuoruusiässä 60 – 90%), mutta silti tilastojen valossa tarkasteltuna pienituloisten sekä ongelmaperheiden lapset ovat yliedustettuja, mitä tulee sen diagnosointiin. Turun yliopiston Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen mukaan myös vanhemmaksi tuleminen alle 20-vuotiaana lisää huomattavasti lapsen riskiä sairastua aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriöön. Tämä on poikkeuksellinen tulkinta, kun ottaa huomioon sen, että vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä oli arkipäivää.

Nämä edellä mainitut tekijät antavat mielestäni viitteitä siitä, että yhteiskunnallisella asemalla ja sosiaalisella statuksella on huomattava vaikutus siihen, kuinka lapsi mukautuu asettamiimme normeihin. Tämä taas herättä epäilyksen siitä, että useassa tapauksessa kyse olisi sopeutumisvaikeuksista sekä kasvatuksellisista ja sosiaalisista ongelmista neurologisten sijaan.

adhdKenties lapsia ei tulisi lähtökohtaisestikaan diagnosoida kuten aikuisia, sillä lapset eivät osaa käsitellä ja puhua tunteistaan samalla tavalla. Lapset osoittavat tunteitaan käytöksellään – sillä poikkeavallakin. Ongelma lieneekin yhteiskuntarakenteissamme, jotka eivät suvaitse poikkeavuuksia ja erilaisuutta. Lapsistamme tulee helposti ahtaiden normien uhreja.

Loppuun haluaisin muistuttaa teitä, että kukaan meistä ei tiedä, kuinka nämä vahvat huumausaineiksi luokitellut aineet vaikuttavat lapsen muovautuvaan mieleen ja hänen aivojensa kehitykseen. Tulokset näkyvät vasta sitten, kun on liian myöhäistä.

AsikainenAsikainen Martti

Düsseldorf

Isä, poika, koulutettu ja koulutettava. Lue lisää täältä: http://masik.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

0 thoughts on “ADHD – totta vai tarua?”

  1. Ihmettelen mistä kirjoittaja on saanut ajatuksen, että aktiivisen ja menevän ihmisen ”kääntöpuolena” olisi maanisuus, ”hulluus” tai mitään muutakaan ”epänormaaliksi” kutsuttavaa. Ehkä se, että jotkut henkilöt ovat olleet luovia ja kekseliäitä ei liity mitenkään oletettuun ADHD-sairauteen. Voisiko olla, että lahjakas ja paljon aikaansaava ihminen, sattuu saamaan paljon aikaan ja sitä kautta vastaan tulee myös enemmän hyödyllisiä ja mainetta niittäviä keksintöjä? Mitä tapahtumilla on tekemistä minkään oletetun sairauden kanssa?

    Mitä lapsiin tulee, onko kyseessä ADHD-aivosairaus vain lapsuus? ”Sen” keskeiset oireet ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus. Nyt pitäisi vielä päättää onko ”se” sairaus vain lapsenomainen käytös. Jos jaamme minkä tahansa koululuokan gaussin käyrän mukaisesti aina joku on aktiivisin ja joku passiivisin. Kun poistamme käyrän molemmista päistä yhdet oppilaat, on meillä taas jäljellä jäävissä aktiivisin ja passiivisin. Menettelemmekö näin kunnes parittoman oppilaslukumäärän luokassa on jäljellä enää se yksi ”normaali” lapsi, joka ei ole kyseisen luokan referenssin mukaan ole ylivilkas (tai alivilkas)? Kuka määrittelee onko lapsi ylivilkas? Jalkapallovalmentaja, partiojohtaja, vanhemmat, rehtori, liikunnan opettaja, matematiikan opettaja, ruotsin opettaja, vai muut vanhemmat? Kenellä on oikeus leimata lapsi sairaaksi ja painostaa syömään stimulantteja, joiden käytöstä lapsi harvoin itse pitää. Mutta eihän lapselta kysytä mitään, hän on sairas, ja sairaudentunnoton tietenkin!

    Onko ADHD-diagnoosi lapsen vain lapsen ympäristön eduksi? Ketä diagnoosista lähes automaattisesti seuraava ADHD-lääkitys palvelee? Onko koululuokalle tärkeintä, että Jussi on hiljaa vaikka sitten kemikaalein, jos vanhempien kasvatustaidot tai kurinpito koululta ei onnistu. Hyväksymmekö riskit Jussin terveydelle, jotta meidän lapsemme saavat paremmin työrauhaa? Toisaalta eihän Jussi ole meidän lapsi, joten miksi välittää?

    Jokainen taho tulkitkoon Leon Eisenbergin tunnustuksen omien intressiensä mukaisesti. Ne, joilla on eniten hävittävää ovat ensimmäisenä ja kovimpana äänessä. Tarkkailkaammepa siis heidän toimintaansa ja puolustuspuheitaan erityisellä mielenkiinnolla ja kriittisyydellä. Neurologisia tutkimuksia ADHD-kandidaateille ei tehdä, koska mitään neurologisesti poikkeavaa heissä ei koskaan ole havaittu. Miksi siis tuhlata aikaa, vaivaa ja rahaa turhan tutkimiseen tai yrityksiin hankkia objektiivista näyttöä, kun vanhemmat saat vakuuteltua taitavalla myyntipuheella ja valkoisella takilla. Sellaista sairautta kuin ADHD ei ole. Ainoastaan ADHD:ksi kutsuttu lasten käytös ilmiönä on todellinen, jonka medikalisoinnilla voi tehdä paljon hilloa.

  2. Kirjoittaja on aivan oikeassa. Meidän pitäisi hyväksyä lapsiemme monimuotoisuus eikä pakottaa häntä keinotekoisiin raameihin. Ilman erilaisia ominaisuuksia ja yhteistyötä ei ihminenkään olisi säilynyt tällä planeetalla.

  3. Hei, hyviä näkökulmia. Jotta asperger ja ADHD lapset voivat olla ilman lääkityksiä ja ehkäpä ilman diagnoosia, koen että koulun ja ympäristön täytyisi myös muuttua. Nämä lapset saattavat tarvita myös apuvälineitä mm.aistikuormituksen purkamiseksi ja kuvallisia toinimta kuvia jäsentämään sekä tarkkoja päiväohjelmia. He tarvitsevat ympäristössään apua ja ohjausta. Se joka ei kasvata itse ADHD lasta, voi olla hyvin vaikea kumminkaan ymmärtää miksi ADHD lääkitys voi olla tärkeä, jopa pelastaa hänet. On hienoa ihailla neroja, moni heistä (jotka eivät jääneet historiaan) teki myös itsemurhan, elivät köyhänä, yksinäisenä ja onnettomana. Miksi alemmissa sosiaaliluokissa enemmän diagnosoitu näitä lapsia? Syy voi olla että nämä ominaisuudet ovat periytyviä ja mukana oppimisvaikeuksia, eikä ”pääsy” korkeampaan yhteiskuntaluokkaan onnistu syrjäytymisen vuoksi.

Vastaa

© 2017 Turpaduunari All Rights Reserved   

Theme Smartpress by Level9themes.