Elämänkohtaloita

Kirjoittaja: Christer Sundqvist

Toimittaja Teemu Potapoffilta ilmestyi tänään (1.12.2017) kiintoisa kirja ”Selviytyjät” (Docendo). Kirjassa avataan muutamien ihmisten elämänkohtaloita ja symboloidaan elämää kinttupolkuna kohti kuolemaa. Kaikki vastoinkäymiset, jollaisia jokainen meistä kohtaa vuorollaan, ovat kuin puunoksia, jotka lävähtävät suoraan päin meidän kasvoja täysin yllättäen tuottaen kipua ja lamaannuttaen hetkeksi. Jotkut meistä lamaantuvat läpsäyksestä täysin, jotkut pudistelevat vain päätään ja jatkavat kulkuaan, vaikka kipu polttaa edelleen kasvoja.

Erilaisia kohtaloita

Potapoff halusi saada lukijat avaamaan silmänsä erilaisille kohtaloille erilaisten ihmisten kertomien erilaisten elämäntarinoiden avulla. Asiat ja tapahtumat, joista yleensä luemme lehtien otsikoista ja joita kommentoimme nettikommenttiketjuissa, saavat nyt kasvot ja nimet, kun kymmenen rohkeaa ihmistä kertoo tapahtumista, jotka muuttivat heidän elämänsä lopullisesti. Yhteistä kaikille tapahtumille on se, että ne käänsivät kaiken päälaelleen, eikä mikään ollut enää entisensä. Kun elämä heittää häränpyllyä, paluuta entiseen ei ole. Ei missään muodossa, vaan elämä pitää rakentaa uudelleen. Joissakin tapauksissa kaikki aloitettiin ihan perusasioiden opettelemisesta.

Tällainen elämän uudelleen rakentaminen vaatii paljon, ei vain itse henkilöltä itseltään vaan myös hänen läheisiltään. Potapoff peräänkuuluttaa vahvaa tukiverkostoa ympärillemme ja toteaa sen puuttuvan monelta, mutta onneksemme elämme yhteiskunnassa, jossa apua on saatavilla, vaikkakin joskus pitkällisen byrokratiataistelun jälkeen. Kirjan tarinoita yhdistää elämännälkä ja halu päästä jaloilleen. Vastoinkäymiset ja takaiskut ovat arkipäivää, mutta samalla ne ovat tehneet näistä henkilöistä entistä vahvempia.

Jasminin tapaus

Karu elämä lävähtää eteemme Jasminin tapauksessa (nimi muutettu), jolle ulkomaalaistaustainen mies yllättäen tekee pahaa, uhkaa tappaa ja lopulta raiskaa. Onneksi Jasmin selviää tästä hengissä ja optimistisena henkilönä pääsee taas elämänsyrjään kiinni. Jopa siinä määrin, että hän tekee nykyään bloginsa kautta työtä muiden raiskattujen parissa eikä hän enää vihaa miehiä. Ei edes ulkomaalaistaustaisia. Aineksia pahempaan oli toki.

Jasmin kuvaa itseään tällaiseksi:

”Olen aina ollut luonteeltani optimisti. Rakastan elämää ja olen utelias sitä kohtaan. Asenteeni on myös auttanut minua selviytymään. Ajattelen, että elämässä tulee eteen tapahtumia, vaikeuksia, joille ei vain voi mitään. Niihin ei voi vaikuttaa, mutta siihen voi vaikuttaa, kuinka vaikeudet kohtaa, kuinka niihin asennoituu ja kuinka itsensä kohtaa kriisien jälkeen.” 

Jasminin kokema väkivalta ja sen seuraukset näkyvät tässä tekstipätkässä:

”Ensimmäisessä työvuorossa raiskauksen jälkeen jouduin pukeutumaan rooliin ja hymyyn. Silti se tuotti tulosta: vaikka hymyilin tekohymyä, se sai minut iloiseksi ja tekohymy vaihtui aidoksi. Pelkäsin itku- tai paniikkikohtauksien puhkeavan, ja kerran paniikki kurkistelikin, kun asiakas tuli kassalle veitsipaketin kanssa. Välttelin myös katsomasta siivoojiamme silmiin.

Halusin olla myös näkymätön tummaihoisten seurassa. Huomasin alkuun vältteleväni heitä, vaikka Malmilla kävi paljon tummaihoisia asiakkaita ja suurin osa heistä oli todella kivoja. Minulle ei jäänyt pahempaa traumaa, vaikka välttelenkin – tai olen aina vältellyt – suurempia joukkoja, niin tummaihoisia kuin kantasuomalaisiakin. Käytän maalaisjärkeä ja menen vaikka toiselle puolelle katua uhkaavalta tuntuvassa tilanteessa.

Huomasin tietynlaisen pelon nousevan kävellessäni esimerkiksi alikulkutunnelissa. Vaikka olisin ollut siellä yksin, askeleeni nopeutuivat vaistonvaraisesti. Yritin vältellä tuon kaltaisia paikkoja. Kerran olin ainoa matkustaja mennessäni työvuoron jälkeen yöbussilla kotiin. Bussi seisoi päätepysäkillä, kun nousin kyytiin. Menin istumaan bussin keskiosaan, ja pian kuski kävelikin käytävän toiselle puolelle istumaan ja alkoi jutella kanssani. Minuun iski paniikki, enkä voinut kuin täristä. Tunsin olevani loukussa, ja pystyin vain kysymään kuskilta bussin lähtöaikaa.

Tuollaisista tuntemuksista huolimatta pyrin kohti pelkojani, koska ne on pakko käsitellä. Jos peloille antaa vallan, alkaa vain pelätä enemmän. Onneksi sain terapian turvallisessa ympäristössä käsitellä pelkoni, yölliset painajaiset sekä vihan tunteeni. Terapian tärkein anti minulle oli tunnelukkojen avaaminen. Terapeutti antoi työkaluja, joiden avulla pystyn käsittelemään ahdistuskohtauksiani. Osaan nyt halata itseäni. 

Kaiken jälkeen minulla on ollut yksi todella kauhea, ahdistava yö. Silloin pelkäsin tekeväni itselleni jotain, vaikka en ole millään tavalla itsetuhoinen. Pelkäsin meneväni keittiöön, ottavani veitsen ja viilteleväni itseäni. Olin ahdistuksissani jo melkein soittamassa Jaanalle, mutta ajattelin, että minun on itse käsiteltävä tämä kohtaus – en voi siirtää sitä kenellekään muulle. Mutta tämäkin tapahtui ennen traumaterapiaani, ennen tunnelukkojeni käsittelyä.”

Janin tapaus

Lääkäri kertoi niin tahdittomasti kuin joillakin lääkäreillä on tapana: ”Jos sinulla on jotain kesäsuunnitelmia tehtynä, unohda ne. Poika, sinulla on syöpä. Ja tämä on aika vakava juttu.”

Jani poistui lääkärin vastaanotolta itku silmässä. Perhe asui muualla, eikä hänellä ollut ketään läheistä vierellä. Diagnoosin kuuleminen ja käsitteleminen yksin oli vaikeaa. Maailma tuntui kaatuvan päälle. Tähänkö tämä elämä päättyy? Kaikki pysähtyi Janin kohdalla totaalisesti. Pommi tipahti syliin.

Janin tilanteesta teki erikoisen se, että hän ei valinnut itselleen lääkäreiden ehdottamia hoitoja. Hän sai kuulla tällaista lääkäreiltä: ”Tulet oikeasti kuolemaan, jos jätät hoidot väliin.” Janin mukaan omassa kannassa pysyminen vaati kovaa luonnetta ja päätä. Varsinkin kun Jani hyväksyi kohtalonsa ja perhe sekä ystävät kokivat tilanteen vaikeammaksi kuin hän itse. Kaikki olivat huolissaan hänestä ja koettivat tehdä kaikkensa hänen eteensä, mutta Jania alituinen huolenpito alkoi lähinnä ärsyttää. Hän ei kaivannut turhaa asiasta jauhamista ja hössöttämistä. Hän halusi vain elää mahdollisimman normaalisti sairaudestaan huolimatta. Tehdä normaaleja juttuja ja puhua normaaleista asioista. Mitä enemmän ympärillä oli voivottelevia ihmisiä, sitä enemmän sairaus muistutti itsestään.

Jani kertoo siitä miten välillä tietyt ihmiset alkoivat ärsyttää. Ehkä kyseessä oli osaksi myös tosiasioiden kieltäminen. Halu sulkea tilanne pään ulkopuolelle. Varsinkin kun hän halusi kokeilla vaihtoehtohoitoja (täydentäviä hoitomenetelmiä), hän ei halunnut useimpien ihmisten sanovan, että hänellä ei ole muita keinoja parantua kuin lääkäreiden suosittelemat operaatiot. Mutta Jani oli tehnyt ratkaisunsa.

Hieman diagnoosin jälkeen Jani oli kysynyt lääkäreiltä, mitä ruokaa hänen kannattaisi syödä ja mitä pitäisi vältellä. Ja millä tavalla hän voisi helpottaa oloaan. Lääkäreiden neuvo oli: ”Ei ole mitään erityistä ruokaa mitä syödä. Syö vain paljon kaikkea ruokaa, että jaksat käydä läpi noita hoitoja.” Heidän mielestään ei ollut juuri mitään keinoja, joilla Jani olisi voinut parantaa tilannettaan.

Jani päätti sitten itse selvittää, onko keinoja joilla parantaa terveyttään. Hän etsi kuumeisesti tietoa syövästä. Mistä syöpä koostuu, mistä se saa ravintonsa, mitä ravintoaineita syödessä elimistön syöpäsolut vahvistuvat ja niin edelleen. Hän opiskeli asiaa joka päivä lisää. Hän muutti ruokavaliotaan jättämällä pois kaikki elimistöä happamoittavat ruoka-aineet, koska selvityksensä mukaan happamassa elinympäristössä bakteerit ja pöpöt pääsivät jylläämään pahemmin kuin emäksisessä elimistössä. Ruokavalio tuntui aluksi tepsivän. Oireet helpottivat, ja hän huomasi voivansa taas elää ihan normaalia elämää. Samaan aikaan lääkärit yrittivät saada Jania mahdollisimman nopeasti leikkauspöydälle ja totesivat hänen tilanteensa kriittiseksi. Lääkärit varoittelivat, että syöpä voi levitä viikoissa, eikä sen jälkeen hoidoista ole enää mitään takuita.

Lääkärit pitivät Jania hulluna, kun hän keskeytti sädehoidot. Häntä yritettiin saada psykologin juttusille useamman kerran. Jokaisessa käänteessä häntä muistutettiin siitä, että hän kuolee, jos ei jatka hoitoja. Janilla epäiltiin olleen sairauden aiheuttama shokkitila, eikä hän näin ollen tiennyt mitä oli tekemässä. Mutta aikuista ihmistä ei voi pakottaa mihinkään ja koululääketieteen hoidot lopetettiin. Kun Jani ilmoitti kieltäytyvänsä myös leikkauksesta, painostus oli todella kovaa.

Jani teki rohkean pyynnön: ”Varataan kontrollikäynti kuukauden päähän. Teen kuukauden ajan itse kaiken, minkä pystyn, ja tulen sitten testeihin.” Lääkärit suostuivat pyyntöön vastentahtoisesti. Tuolla tavalla Jani eteni sitten kuukausi kerrallaan. Hän teki täydentävillä hoidoilla (Jani puhuu itse vaihtoehtohoidoista) sen minkä pystyi. Viimein lääkärit totesivat tilanteen olevan stabiili. Syöpä ei näyttänyt kasvun merkkejä eikä syöpä ollut muodostanut etäpesäkkeitä. Jokaisella kontrollikerralla lääkärit kuitenkin varoittelivat syövän leviämisen vaaroista ja suostuttelivat häntä taipumaan leikkaukseen. Jani ymmärsi, että lääkärit oli opetettu länsimaisen lääketieteen perusteisiin ja he tekivät vain työtään.

Jani kertoo miten suurin syy täydentävien hoitojen kokeilemiseen oli ehkä se, ettei hän halunnut käydä läpi isoa leikkausta, jonka myötä häneltä olisi poistettu suuri määrä sisuskaluja. Pystyisikö hän välttämään leikkauksen ja elämään kokonaisena lopun elämänsä? Yksi syy oli myös kehon säilyttäminen ennallaan. Jani oli tehnyt 10–15 vuotta töitä ulkonäöllään. Oli kova paikka, kun joutui myöntämään, ettei enää koskaan tulisi tekemään samoja töitä. Hän halusi katsoa kaikki kortit ja tehdä kaikkensa, jotta voisi olla sinut itsensä ja ratkaisujensa kanssa.

Jani kertoo avoimesti miten lähipiirissä oli muutamia tyyppejä, jotka puhuivat täydentävien hoitojen puolesta. He puhuivat mielen voimasta kehoon ja terveyteen. Heitä oli muutamia. Suurin osa Janin ystävistä oli kuitenkin koululääketieteen kannattajia. Kukaan ei puhunut Jania ympäri, ei täydentävien hoitojen puolesta puhuvat, eivätkä myöskään koululääketieteen puolustajat. Ketään Jani ei syytä, eikä kukaan ajanut häntä sellaiseen tilanteeseen, mitä hän ei vapaaehtoisesti olisi tehnyt terveytensä eteen.

Paljastamatta kaikkia juonen käänteitä, kerron vielä, että Jani kävi ulkomailla hakemassa täydentävää syöpähoitoa. Kymmenien tuhansien eurojen hoidot olivat kuitenkin valtava pettymys Janille. Hän meni kotiinpalaamisensa jälkeen niin heikkoon kuntoon, että hengenlähtö oli lähellä. Hän venytti leikkaukseen menoa, kunnes tajusi ajan tulleen antaa veitselle tilaisuus.

Kenellekään Jani ei ole katkera. Hänen on kuitenkin täydentäviä hoitoja kokeiltuaan helpompi olla, kun ei tarvitse jossitella, olisiko vielä voinut kokeilla jonkun kuurin tai ottaa jotain C-vitamiinipistoksia tai seisoa tiibetiläisellä vuorella käsillään meditoiden. ”Kaikki” oli tullut tehtyä. Tapaamiset muutamien ravintospesialistituttujen kanssa olivat antoisia. Eikä mitään pahaa sanottavaa ollut homeopatiahoitajista ja erilaisista superfood-guruista. Ilman taistelua sairautta vastaan hän ei olisi koskaan tavannut niin monia tyyppejä, jotka kuuluvat Janin elämään vielä tänäkin päivänä.

Jani sanoo vielä tarinansa loppupuolella tämän:

”Jos olisin tiennyt lopputuloksen, olisinko tehnyt matkallani toisenlaisia valintoja? Jos olisin tiennyt lopputuloksen ennen vaihtoehtohoitokokeilua, olisinko muuttanut jotain? Ehkä olisin siinä vaiheessa valinnut leikkauksen. Kaikki olisi saatu kuntoon huomattavasti nopeammin, joten kahden vuoden kärsimys ja kituminen elämän ja kuoleman välillä olisi jäänyt väliin. Mutta niitä villejä vuosia… Tuskin lähtisin tekemään niitä toisin. En usko, että koko elämäni matkalta muuttaisin juurikaan mitään.”

Tapaus Anneli

”Lapsuuteni koostui hyvin erilaisista osatekijöistä. Siinä ei ollut mitään selkeää: hyvät asiat olivat erillään siitä, mikä oli sitä huonoa. Eli tavallaan minulla oli hyvä ja paha lapsuus, jotka olivat irrallaan toisistaan. Olen pienestä saakka ollut itsekseni selviytyjä, elävien vanhempien orpolapsi. Sellainen Peppi-tyttö. Minun on aina ollut hyvä olla yksin.”

Anneli on lapsi, jonka ei olisi pitänyt syntyä. Näin sanoi hänelle isä itse. Joskus Annelista tuntui, että olisi parempi, jos häntä ei olisi. Tilannetta ei suinkaan helpota, että äiti on psyykkisesti sairas. Sekavassa tilanteessa, jossa isä joi itsensä humalaan ja äiti on pitkiä jaksoja laitoshoidossa, on oikeastaan ihme, ettei se olisi jättänyt jälkiä Annelin elämään. Kun isä vielä käyttää Annelia seksuaalisesti hyväkseen, voin vaivoin jatkaa lukemista. Mitä tässä vielä tapahtuu?

Lisää hyväksikäyttöä isän ja naapurin miehen taholta! Oksettavaa, älytöntä, niin väärin. Miten tällaisen keskellä selviää?

Nykyään Anneli käy vertaistukiryhmissä ja on päässyt terapian avulla selvyyteen, että hän oli itse syytön lapsuuden inhottaviin tapahtumiin. Hän lopettaa tarinansa näin myönteisissä merkeissä:

”Tällä hetkellä olen näkyvämmin rikki kuin olen koskaan ollut, mutta silti kokonaisempi kuin koskaan aiemmin. Olen enemmän läsnä kaikelle, mitä minussa on. Olen matkalla kohti menneisyyteni hyväksymistä. Olen vahva, vaikka en ole samanlainen tiukkis ja jäykkis kuin joskus ennen. Olen joustavampi, taipuvaisempi ja kykeneväisempi mukautumaan tilanteisiin. Toivon saavani arjen haasteet paremmin haltuuni. Toivon pääseväni irti vanhoista tapahtumista ja löytäväni arjen tasapainon.

Toivon, että löytäisin enemmän keinoja, etteivät vanhat tapahtumat heiluttaisi minua niin paljon. Toivon olevani riittävän hyvä äiti lapsilleni ja pystyväni suojaamaan heidät vastaavilta kokemuksilta. Toivon voivani auttaa edes yhtä vastaavan elämänhistorian kanssa elävää ihmistä uskomaan, että elämässä on toivoa. Että paskastakin lapsuudesta huolimatta elämästä voi nauttia ja saada korvaavia kokemuksia aikuisuudessa.”

Turpaduunari suosittelee Potapoffin kirjaa. Synkkiä tarinoita, mutta selviytyjiä kaikki tyynni.

cropped-christer-sundqvist.jpegChrister Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori

Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/

1 kommentti artikkeliin “Elämänkohtaloita”

  1. Paluuviite: Paljon kirja-arvosteluja - Turpaduunari

Olisi kiva kuulla kommenttisi!