View Comments

• SSRI-lääkkeet ja Neuroleptit saattavat aiheuttaa kemiallisen lobotomian kuukausissa jos lääkkeet lopetetaan seinään tai liian nopeasti. Näitä lääkkeitä ei missään nimessä saa lopettaa seinään. Sitä ei suositella ja sille on ihan perustellut syyt. Neuroleptit ja SSRI-lääkkeet pitäisi purkaa hitaasti pois asteittain. Lääkärit ja Psykiatrit suosittelevat asteittaista lopettamista 3-4 viikossa riippumatta lääkityksen pituudesta. Se on kumminkin liian lyhyt aika lopettaa lääkitys monelle potilaalle. Siten potilaat saattavat saada masennuslääkkeiden aiheuttaman neuropsykiatrisen vaurion lääkärin ohjeilla lopetettuaan. Pahimmissa tapauksissa etenkin tietyt mielialalääkkeet tuhoavat potilaalta lihakset, aineenvaihdunnan ja hermoston lopullisesti. Ja pahimmassa tapauksessa nämä lääkkeet vievät potilaan ennen aikaiseen hautaan.

• Mikä on hoidon tarkoitus jos lääkäri huijaa ja manipuloi ja yrittää aivopestä syömään lääkkeitä joita ei halua? Ja potilas vielä kieltäytyy ja manipuloi lisää aloittamaan lääkehoidon? sitten määrää vielä aivan liian ison annoksen alkuun ja täysin väärän lääkkeen kun potilaalla on ajoittain hypomaanista mielialaa. Tämä ollut tiedossa myös ja masennuslääkkeitähän ei silloin saisi määrätä.Tämän seurauksena potilaan mieliala kääntyy hypomaniaksi parissa viikossa masentuneesta. Lääke aiheutti mekaluokan manian ja potilas ryssi kaikki asiansa ja itsetuhoisia ajatuksia ja melkein hengen lähdön. Oliko lääkärin tarkoitus saada minut hengiltä?

• Turhaan ostettu masennuslääke pakkaus seisoo entistä varmemmin avaamattomana kaapissa!
  Tyttäreni kommentti oli heti kun sen ostin että;et syö sitä, et sinä oo masentunut....lääkärin kommentti siihen että; no ei se nyt ihan masennukseen ollut....

• Siinä kohtaa kun halu kuolla on se ajatus jonka ympärillä elämä pyörii, ei ihan ensimmäisenä tule mieleen se että vois lähteä lenkille, ala suunnittelemaan mitä terveellistä ruokaa sitä tänään kokkaisi tai mieti ja ala ottamaan selvää mitkä vitamiinit tähän voisi helpottaa. Ei pysty. On niin pohjattoman huono olo henkisesti ja fyysisesti sen masennuksen takia, ettei edes pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen.

  Jos joku muu pystyy liikunnalla, oikein syömällä tai jollain mielen lujuudella parantumaan niin oikeasti hyvä ja hieno juttu, mutta ymmärtäkää että kaikki eivät pysty. Lääkkeissä on monia ongelmia ja asioita joista pitäisi ottaa enemmän selvää. Omien kokemusten perusteella myös psykiatrian ammattilaisten suhtautuminen sekä tietämättömyys lääkkeistä on hälyttävää ja pelottavaa. Monet tekstissä mainitut asiat ovat todellisia ongelmia, lääkärien pitäisi kertoa sivuoireista ja vaikutuksista pitäisi ottaa enemmän selvää eikä lääkkeitä pitäisi määrätä liian helposti ihmisille, jotka pärjäisivät hyvin pelkällä keskusteluavullakin.

  Tällä hetkellä syön (myös) Voxraa, SSRI-lääkkeisiin kieltäydyin koskemasta kaiken paskan takia mitä niistä olen kuullut. Mieluummin pärjäisin ilman lääkitystä, mutta ilman olisin joko tehnyt jo itsemurhan tai tilassa jossa en pysty tekemään yhtään mitään. Syön lääkkeitä etten tappaisi itseäni ja siksi että jaksaisin keskittyä selvittämään niitä todellisia ongelmia masennuksen takana. Ilman en jaksaisi ja mua ne ovat auttaneet.

• Kävin tällä viikolla elämäni ensimmäistä kertaa psykiatrilla. Ennen käyntiä olin yrittänyt hoitaa oireitani omatoimisesti terveydenhoitajan ja psykologin ohjeistuksella mm. syömällä terveellisemmin ja liikkumalla säännöllisemmin (jälkimmäistä varten sain jopa ajan fysioterapeutille). Samaten kävin muutamassa tutkimuksessa jotta mahdolliset fyysiset sairaudet saataisiin poissuljettua. Kun vointini vain paheni ja opiskelu alkoi kärsimään, päädyin siis lopulta psykiatrin vastaanotolle, jossa hän vähän haastatteli minua ja päätyi sitten siihen, että luultavasti kyseessä on lievästä keskivaikeaan oleva masennus. Hän ei ihan heti ollut tyrkyttämässä lääkkeitä kurkustani alas, vaan ehdotti oirekuvani perusteella yhtä, ja kun kerroin, että tahtoisin lisää harkinta-aikaa, hän suostui siihen ja sovimme uuden tapaamisen muutaman viikon päähän. Sain muistilapulle lääkkeen nimen, jotta voisin etsiä siitä tietoa kaikessa rauhassa ja tehdä tietoisen päätöksen sen perusteella. Minulla on siis vielä yksi mahdollinen fyysinen sairaus, jota ei ole vielä täysin poissuljettu ja käyn varmuudeksi lisäravinnekuuria sen korjaamiseksi (lievä hivenaineen puutostila). Seuraavaan tapaamiseen mennessä olisin siis käynyt suurimman osan tuostakin kuurista läpi jolloin luulisi jo tietävän oliko siitäkään apua vaiko ei. Toisin sanoen olen siis suurimman osan n. 1v kestoisesta hoitosuhteestani päässyt itsenäisesti vaikuttamaan omaan tilaani, ja vasta sitten ongelmaa alettiin etsimään korvien välistä (ja sekin ensin psykologin kautta, jonka kanssa keskityttiin keinoihin, joilla voisi itse vaikuttaa arjen ja tunteiden hallintaan). Samaten omalla kohdallani psykiatri on suhtautunut tilanteeseen ymmärtäväisesti. Lääke mitä minulle ehdotettiin oli siis Voxra joka ilmeisesti ei edes kuulu perinteiseen, usein haukuttuunkin SSRI-perheeseen. Minusta saamani hoito on siis ollut hyvin asianmukaista ja lääkkeitä on ruvettu ehdottamaan vasta sitten, kun toimintakykyni laski siihen pisteeseen, että omatoiminen ponnisteluni ei tuottanut enää tulosta ja opiskelumenestyksenikin laski oleellisesti. Onko todellakin näin, että useimmiten tilannetta lähestytään aivan päinvastoin? Ainoa lääke mitä oikeastaan minulle heti alkuun (terkkarin toimesta) tyrkytettiin oli melatoniini, ja sekin lähinnä siksi, että olin maininnut kokeilleeni sitä ilman reseptiä ja että se oli toiminut. Tuo psykiatri oikeastaan ihmetteli, miksi reseptissäni oli niin suuri annos (5mg) kun yleensä vähemmälläkin pärjää, ja pienensi sen vahvuutta. Odotan mielenkiinnolla, paranenko lisäravinteilla vai pitääkö tukeutua mielialalääkkeeseen ainakin siksi aikaa että pääsisin takaisin omille jaloilleni. Koen ainakin toistaiseksi, että minua on kuunneltu ja olen voinut itse vaikuttaa hoitooni.

  • Tämä oli erittäin myönteinen yllätys! Olet saanut harvinaisen kokonaisvaltaista apua lievään masennukseesi. Poikkeuksellisesti sinua ei ole hoidettu "liukuhihnamaisesti" tyrkyttämällä heti vahvoja lääkkeitä, vaan olet saanut ottaa vastaan pätevää hoitoa.

    Pidä meidät ajan tasalla!

    • Hei, tässä hieman päivitystä hoitokokemukseeni. Näin psykiatria uudelleen joululoman jälkeen, ja koska en kokenut erityisesti palautuneeni loman aikana, suostuin tällä kertaa hänen ehdotukseen Voxran aloittamisesta, ja hän kirjoitti minulle e-reseptin jonka kävin hakemassa apteekista. Farmaseutti vastasi kaikkiin niihin kysymyksiini, mitä en muistanut psykiatrilta varmistaa, joten kiitokset kanssa paikallisen apteekin asiakaspalvelulle! Käytettyäni lääkettä muutaman päivän psykiatri vielä soitteli perään ja kyseli, millaista lääkkeen käyttäminen on ollut. En huomannut ainakaan mitään järkyttäviä haittavaikutuksia, joten päätimme, että jatkan lääkkeen käyttöä suunnittelemamme muutaman viikon, jonka jälkeen sovimme jatkosta riippuen siitä, onko valmisteesta minulle hyötyä vai ei.
      Olen kokenut, että aloitekykyni olisi ehkä aavistuksen kohonnut, samaan tapaan kuin aiemmin kahvia juotuani (useimmat kotihommat tapahtuvat, eikä vaan "pitäisi tapahtua"), mutta koen ehkä edelleen tietynlaista "sumeutta" erityisesti ajattelua vaativien tehtävien suhteen. Nyt minulla on tosin hieman enemmän voimavaroja, joten jos "tilttaan" kesken kouluhommien, olen jaksanut esimerkiksi lähteä kävelylenkille tuulettamaan pääkoppaa, joka on välillä auttanut. Reseptini on tietääkseni ainakin toistaiseksi mieto, joten ehkä siksi hyödyt ovat melko lievät, mutta toisaalta tuskin kannattaa odottaakkaan mitään ihmeellistä, kunhan se auttaa sen verran, että jaksan jälleen itse työskennellä hyvinvointini eteen. Sivuhuomiona epäilen yleislääkärin kanssa mahdollista unihäiriötä, jolla saattaa olla osansa koko paketissa, ja selvittelemme asiaa mitä nyt julkisen terveydenhuollon aikataululla ehtii. Resurssipula on silti kohdallani näkynyt pikemminkin jonottamisena eikä liukuhihnamaisena hoitona, joka on minusta parempi, sillä olisihan aika kamalaa, jos annettaisiin vaan pillerit käteen ja kaikki muut huolet leimattaisiin luulotautisuudeksi, ja siinä jäisi helposti joku vakavampi asia toteamatta.

      • Nyt tuli mielenkiintoista päivitystä tilanteeseeni. Tuo Voxra alkoikin stressaamaan, suorastaan ahdistamaan loppupeleissä ikävästi, joten jouduin lopettamaan sen. Kiintoisasti kumppanini kertoi, että nukun jotenkin ihmeellisesti, ilmeisesti sätkin jotenkin rytmikkäästi unissani (ja olen kuulemma tehnyt tuota pidempäänkin), josta sitten kerroin lääkärille. Yleislääkäri määräsi ekaksi testiin jotain trisyklistä tököttiä pienellä annoksella joka kuulemma on joillain auttanut unen katkonaisuuteen, mutta todettuani sen turhaksi mainitsin asiasta psykiatrille, joka suostui konsultoimaan asiasta neurologia. Myöhemmin hän sitten soitteli perään ja totesi että neurologin mukaan kyseessä saattaa tosiaan olla joku unihäiriö, joten hän laittoi lähetteen eteenpäin!

        Tämä ainakin selittäisi miksi pääasiallinen oireeni on ihan vaan perus väsymys eikä elämäntaparemppa tai mielialalääke auttaneet, jos kerran yksi terveyden peruspilareista eli uni on ihan retuperällä! Katsotaan toki miksikä ongelma paljastuu...

• Pää pipi vai tahallista disinformaatiota? Ehkä molempia. Skientologit ja luukaset sun muut av grannit hykertelisivät näitä lukiessaan, sikäli kuin olisivat elossa. Hävetkää jos osaatte!

• Kiitos kirjoituksesta, joka kosketti itseäni hyvin läheltä. Minulle aloitettiin masennuslääkkeet 10 - vuotta sitten, jotka lopetin. Tällöin vielä uskottiin serotoniiniteoriaan -serotoniinin puute aivoissa-, ja itsekin uskoin tietenkin tähän selitykseen masennukselleni. Myöskin lääkkeet markkinoitiin turvallisina, mitään lopetukseen liittyvistä vaikeuksista en tiennyt. Lopettaminen 10 vuotta myöhemmin oli vaikeampaa kuin ikinä olisin uskonut ja johti vielä pahempaan tilaan, jolloin lievä anhedonia paheni pahaksi anhedoniaksi. Varoitan siis lopettajia siitä, että oireisto voi vuosikausien käytön jälkeen merkittävästi pahentua lopettaessa ja kannattaa punnita hyöty vs. haitta, joskus on fiksumpaa jatkaa käyttöä, koska riskinä on työkyvyn menetys pahimmillaan, kuten minulla. Olin sairaalassa lopetusoireiden takia ja lääkärit eivät voineet uskoa oireideni(kiihtymys, unettomuus, ihon kihelmöinti ja muut fyysiset oireet, voimakas ahdistus, kognitiiviset vaikeudet ja sumuisuus, työkyvyttömyys ja masennus) johtuvan lopetuksesta. Jo tällöin uskoin saaneeni jonkinasteisen aivovaurion, niin voimakkaita oireet olivat. Olin niin epätoivoinen, että minua alettiin lääkitä neurolepteillä, mikä oli todellinen virhe. Olen tällähetkellä lähes vammautuneessa tilassa, vaikka olen lopettanut neuroleptitkin ja koen olevani psyykenlääkkeiden uhri. Olen mahdollisesti pysyvästi vammautunut. Pakko puolustella SSRI-lääkkeitä sen verran, että tällöin sain kumminkin mielihyvää ja odotin kesälomaa siinä missä muutkin, mutta neuroleptien jälkeen en ole saanut enää oikein minkäänlaista mielihyvää, pää ei toimi, enkä saa mielihyvää enää, nämä lääkkeet poistivat suuren osan ihmisyyden tärkeistä kokemuksista. Surullisinta tässä on, että olen vielä suht nuori.

  • Todella surullista kuulla tarinasi, joka on kuin kopio tuhansien muiden kokemuksista. Psykiatrian tykö ei kannata hakeutua, koska valtaosa alalla toimivista ei tiedä mitä tekevät, kuinka suurta tuhoa aiheuttavat uhreilleen. Kaikista kamalinta on, että useat psykiatrit kuvittelevat tekevänsä hyvää. He perustavat toimintansa omaan, mielestäni onnettomaan, moraalikäsitykseen, jonka mukaan heille on oikeus, jopa velvollisuus, puuttua toisten ihmisten elämään tarvittaessa voimankäytöllä. Mitä enemmän kohde vastustaa tarjottua/pakotettua apua, sitä enemmän psykiatrian ammattilainen vakuuttuu olevansa oikeassa ja siten oikeudestaan, oikein velvollisuudestaan, pakottaan "apunsa" kohteeseen.

    Mitä tulee tunnemaailman lamaantumiseen neurolepteilla, samaan seuraamukseen olisit päätynyt ennen pitkään myös SSRI-aineilla hyvin suurin todennäköisyyksin. Saatat jopa virheellisesti aliarvioida SSRI-aineiden seuraamuksen, koska viimeisin myrkky mitä ole saanut on ollut eri aineryhmää, neurolepteja. Neuroleptit ovat toki ne ehkä kaikista myrkyllisimmät aineet mitä psykiatrit syöttävät.

    Lopetuksen yhteydessä kokemasi oireet ovat hyvin tyypillisiä vieroitusoireita, jotka jokaisen psykiatrian aineista mitään tietävän tulisi tunnistaa helposti. Koska psykiatrian ammattikunnalla on niin vahva agenda suojata omaa toimintakulttuuriaan ja uskottavuuttaan, he tekeytyvät kritiikin tai muuten epämieluisan tiedon edessä nopeasti tyhmiksi. Toinen selittävä tekijä on, että moni alalla toimiva ei ihan aidosti tiedä edes perusasioista niin sanotuista psykofarmakologian aineista. Muun muassa juuri näistä syistä on oman terveytensä kannata todella vaarallista hakeutua psykiatrin vastaanotolle ja ennen kaikkea joutua psykiatriseen laitokseen. Vaikka päättelitkin oikein tilanteesi, ei sinulla ollut päätäntävaltaa kohtalostasi. Aineita vastaan protestoiminen johtaa usein annosmäärän kasvattamiseen. Jos henkilö ei protestoi, pidetään annos samana. Käytännössä annosta ei koskaan vähennetä. Päästäkseen ulos laitoksesta on esitettävä hyväksyvänsä psykiatrian näkemykset ("diagnoosit") itsestään, pitävänsä pakotetuiden aineiden usein karmeiksi kokemistaan vaikutuksesta ja tunnustettava olevansa noita... ei vaan... nykyään mielisairas, kuten auktoriteetti vaatii. Eri mielisyys tulkitaan poikkeuksetta psykoosiksi tai psykoosin pahenemiseksi.

    En pitäisi vääntää veistä haavassa, mutta asia on tärkeä. Tahdon saattaa tietoosi, ettei niin sanottuun serotoniinihypoteesiin, jonka mukaan masentuneilla on serotoniinin vajausta aivoissa, ole tiedemaailmassa uskottu enää useaan vuosikymmeniin. Asian on varmistettu jo aikoja sitten olevan tieteellisesti epätosi. Hypoteesia käytetään kuitenkin yhä psykiatriassa (ja lääketeollisuudessa) lääkemarkkinoinnin välineenä.

  • Kiitos kommentista. Olen erään psykiatrin kanssa laatimassa kirjoitusta SSRI-lääkkeiden haittavaikutuksista. Kommenttisi innosti minua aikaistamaan siihen paneutumisen. Tsemppiä "Psykiatrian uhri"

• Masennus ei ole sairaus vaan normaali ihmistunne, joka on ominainen ikävien tapahtumien tai asioiden kohdatessa.

  Harha masennuksesta sairautena on syntynyt kansan keskuuteen useammasta erinäisestä syystä. Ensimmäisenä ja suurimpana vaikuttimena tullee propaganda, jota erityisesti psykiatrian ala yhdessä lääketeollisuuden kanssa jakavat omien intressiensä ajamiseksi. Kun kansa uskoo, että psyykkisen pahoinvoinnin takana on jokin vika kehossa (esimerkiksi aivoissa), on heille helppo myydä tuotteita ja toimenpiteitä biologisen vian korjaamiseen tai lievittämiseen. Pillerikaupasta hyötyy tietenkin ennen muuta teollisuus. Psykiatrian intressi on enemmän eksistentiaalinen ja raha seuraa perässä.

  Toisena syynä voitanee mainita ihmisten halu paeta vastuuta ja etsiä syntipukkeja ja muita itsestään riippumattomia syitä epäonnistumisiinsa. Monille on mukavampi huijata itseään selittämällä pahaa mieltään siten, että naamioi normaalin ihmisreaktion elämän vastoinkäymisiin sairaudeksi. Tällöin vastuu poistuu henkilöltä itseltään ja "ulkoistuu" sairauden (ja sitä kautta luonnon tai kohtalon) syyksi. Valitettavasti konvertiosta seuraa usein, että henkilö ei välttämättä enää ymmärrä lähteä ratkomaan todellisista syytä elämässään vaan hautautuu taisteluun tätä mystistä "sairauttaan" (toisin sanoen omien reaktioidensa rypästä) vastaan. Mainittakoon tässä kohtaan erikseen, jos se ei ole kaikille jo sanomattakin selvää, että masentuneisuus, paha mieli, suru, miksi sitä kukin haluaa missäkin elämäntilanteessa nimittää, ei tietenkään ole aina henkilön oma vika. Ihmiset joutuvat pahoinpidellyiksi, petetyiksi, kiusatuiksi, raiskatuiksi, insestin uhreiksi, syrjityiksi ja niin edespäin jatkuvasti. Pointtini on, että oli syypää henkilö itse tai jokin toinen taho, on em. ajattelumalli virheellinen joka tapauksessa. Koulukiusaamisesta syntynyt paha mieli ja vaikka itsemurha-ajatukset ja omasta pettämisestä seurannu avioero ja siitä aiheutunut suru ja ahdistus eivät ole sairauksia. Molempien elämäntapahtumien tuottamia "oireita" voi sedatoida, lamata ja painaa pois psykoaktiivisilla aineilla, kuten alkoholilla, SSRI:llä, amfetamiinilla tai neurolepteilla, tai millä muulla aineella tahansa, jonka laki ja omatunto kullekin sallii. Lääketieteellisesti olisi kuitenkin absurdia väittää, että kyse olisi oikeasta sairaudesta ja sen hoitamisesta.

  Kolmantena ja ehkä kaikista traagisimpana tekijänä ovat psykiatristen interventioiden aiheuttamat aivojen toimintahäiriöt ja mahdolliset suoranaiset aivovauriot. Ennen kuin henkilö saa ensimmäistä kertaa niin kutsuttuja psyykenlääkkeitä, ei hänen aivoissaan ole mitään toiminnallista tai muuta fyysistä vikaa. Usein psykiatrialta kuultu markkinointilausahdus kemiallisista epätasapainoista on täyttä huuhaata. Harmina on, että kuluttajat eivät ymmärrä kyseessä olevan markkinointiin käytettävän metaforan vaan olettavat sen pohjautuvan tieteelliseen faktaan. Kun käyttäjä on ottanut "psyykenlääkettä" toimii hänen aivonsa ensimmäistä kertaa epänormaalilla tavalla. Toimintaperiaatetta voi verrata esimerkiksi alkoholin vaikutukseen. Ennen snapsia aivot ovat normaalin toiminnan tilassa. Muutaman snapsin jälkeen aivot toimivat epänormaalissa tilassa, jota nimitämme humalaksi. Joskus ihmiset pitävät aivojen epänormaaleista tiloista, jonka vuoksi monet ottavat perjantai-olusia ja muuta terävää aina silloin tällöin. Emme silti väittäisi, että humalaa edeltävä tila olisi ollut sairaus vaikka olo snapsista paranisikin. Näin kuitenkin menee yksi usein kuultu perustelu sille miksi SSRI-käyttöä edeltävän tilan uskotaan olevan sairaus.

  Varsinkin aivojen jatkuva kuormittaminen psykoaktiivisin ainein omaa aina riskin pysyvistä aivovaurioista. Hyvin moni SSRI-aineiden käytöllä vaurioitunut tulkitsee aivovaurio-oireet psykiatrisen "sairautensa" oireiksi. Virheellistä tulkintaa tukee psykiatrian ja lääkäreiden tietämättömyys ja joskus myös omista intresseistä kumpuava halu peittää toimenpiteiden seuraamukset. Tyypillisiä aivovaurio-oireita ovat muun muassa persoonan muutokset, itseilmaisun heikentyminen, kasvojen ilmeiden vähentyminen, apatia, tunteiden ja mielihyväkokemusten laimeneminen, kognition vaikeudet, kuten muistihäiriöt, keskittymisvaikeus, ajatteluntukkoisuus ja luovuuden vähentyminen, itsetietoisuuden heikentyminen ja niin edelleen. Samat oireisto tavataan lukuisilla henkilöillä, jotka käyttävät, tai ovat aikaisemmin elämässään käyttäneet, SSRI-aineita, neurolepteja tai aka katuhuumeita, olleet sähköshokitettavana tai saaneet iskupäävamman esimerkiksi autokolarissa. Aivovaurion vakavuudesta ja laajuudesta riippuen oireiston voimakkuus ja painotus vaihtelee.

  Kun henkilö tulee lääkärin tai psykiatrin vastaanotolle valittamaan em. oireista tulkitaan ne käytännössä poikkeuksetta psyykkisiksi eli "mielisairauden" oireiksi. Koska oireet ovat hyvin konkreettisia henkilölle itselleen, vahvistaa se entisestään hänen kuvaansa siitä, että psykiatrinen sairaus on sairaus siinä missä muutkin. Todellisuudessa kuitenkin puhutaan aidosta aivovaurio-oireistosta, joka on saatu aikaan nimen omaan psykiatrisen ”hoidon” avulla ja jolla ei ole mitään tekemistä psyykkisen reagoimisen kanssa. Tavallisella tallaajalla ei usein ole ymmärrystä tai tietoutta tajuta mitä juuri on tapahtunut. Johtava ajattelutapa aineiden "kemiallista epätasapainoa" korjaavasta toimintaperiaatteesta pois sulkee ihmisten mielestä ajatuksen siitä, että syypää mitenkään saattaisi olla juurikin otettu pilleri. Asianomaisen itsearviota vaikeuttaa saatu aivovaurio, jonka yksi oireista on heikentynyt kyky peilata omaa tilaansa (vertaa TBI-potilaat). Jos SSRI-käyttö on parasta aikaa päällä, havaitaan vastaava ilmiö kuin vaikka alkoholin kohdalla. Alkoholista päihtynyt ei aina itse huomaa, että arviointikyky on heikentynyt ja, että auton rattiin ei olisi menemistä. Koetaan, ettei niin päihtyneitä olla, etteikö autolla ajaa voisi ja tuskin on promillerajakaan vielä rikki. Ulkopuoliselle tarkkailijalle tilanne voi näyttää selvältä.

  Joskus tietyiltä alalla toimivilta tutkijoilta esille tuleva näkemys SSRI:den masennusta kroonistavasta vaikutuksesta perustuu juuri tähän aivovaurioilmiöön. Kun aivojen mielihyvää ja tunteita säätelevät osiot vaurioituvat psykoaktiivisten aineiden käytön seuraamuksena, ei henkilö pysty enää saamaan nautintoa. Kun tunteita eikä mielihyvää voi enää fyysisistä syistä tuntea unelmista, sosiaalisoinnista, läheisyydestä, rakkaudesta, seksistä, harrastuksista, lukemisesta, elokuvista, musiikista, koulusta, työstä, perheestä eikä yhtään mistään muustakaan muuttuu elämänkatsomus täysin. On vaikea kuvitella millainen ihminen, jossei ihmisrobotti, voisi motivoitua työstä tai elämästä yleensä ilman tunteita ja mahdollisuutta nautintoon. Käytännössä lähes kaikki tavoitteemme ja toimintamme liittyvät tunteisiin, tunteiden odotukseen ja kokemiseen. Jo pelkkä kesäloman odotus saa ihmisissä aikaan nautintoa ja siten motivoitumaan ansaitakseen lopulta itselleen tuon palkinnon. SSRI:llä turraksi lamattu tai vaurioitettu, josta tosiaan käytetään myös nimitystä kemiallinen lobotomia, ei voi vastaavaa tilaa saavuttaa. Miksi tällainen henkilö siis odottaisi lomaa, kun ei voi odotuksen intoa kokea eikä lomallakaan asioita tuntea. Esimerkiksi etelän matkasta ei saa odottavan innostusta, ei lennon jännitystä, ei rannalla rentouden tuomaa nautintoa. Väitän, että koko ihmiselämä ja sen ajava voima perustuu tunteisiin. Minä en ihmettele yhtään, että moni nuori kuin vanhempikin on epätoivoinen ja itsetuhoinen vuosien lääkekoktailejen jälkeen. Heidän tilaansa harva ymmärtää ja, kun tuskin ymmärtävät itsekään mistä on kyse. Turtana oleminen voi olla helvetillistä, jolloin kuolema saattaa yhtäkkiä olla pelastus. Aivovaurioihin liittyvät masentuneisuusoireet ja siitä seuraavat itsemurhat ovat tulleet viime aikoina esiin myös urheilun puolella, jossa CTE-konsepti nousee pikku hiljaa harrastajien ja lajin parissa toimivien tietoisuuteen. CTE-potilaita, joista osa mm. entisiä NHL-jääkiekkoilijoita ja NFL-pelaajia, on päätynyt tappamaan itsensä aivovaurio-oireidensa vuoksi. Vastaavan kohtalon on kokenut useat psykiatrian entiset asiakkaat.

  Meillä on lukuisia nuoria kuin vanhempia kansalaisia työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyiksi kirjattuina vaikka on vahva syy olettaa, että useammalla psykiatrian asiakkaina lyhyestikin piipahtaneilla, ”psyykenlääkkeitä” pelkästään kokeilleella ja varsinkin pitkään piirissä olleilla on psykiatristen aineiden käytön johdosta saatu iatrogeeninen aivovaurio. Valitettavasti traagisinta on, että tämä kehitys ei tule loppumaan psykiatrian alan toimesta, sillä heillä on liikaa hävittävää puuttuakseen asiaan. Ajattelun ja järjestelmän muuttamiseen tullaan tarvitsemaan kansan herääminen ja painostus. Niin kauan kuin asiaan ei kansa puutu, tulee toiminta jatkumaan, ja kuten alan historia osoittaa, laajenemaan jatkossa entisestään. Jokainen veronmaksaja, oli hän ja läheisensä onnekseen kuinka etäällä psyykkisestä kärsimyksestä tahansa, maksaa järjestelmämme tekemät virheet palkastaan. Asian pitäisi huolettaa jokaista suomalaista ja jokaisen kansalaisen moraalinen velvollisuus olisi herätä ajattelemaan mitä tässä maassa mielenterveyshuollon puolella todella oikein tapahtuu. Tragedia voi koskettaa yhtäkkiä ketä läheistä tai ystävää tahansa ja silloin on hyvä tietää miten psykiatrinen järjestelmä toimii, jotta itsensä ja läheisensä kykenee suojaamaan.

  Lopuksi totean, että henkilökohtaisesti en vastusta tai halua millään tavalla kieltää ihmisiä käyttämästä psykoaktiiveja, jos he näin itse tahtovat. Jokaisella olkoon oikeus päättää mitä aineita käyttävät ja kuinka kauan. Jokainen kantaa vastuun ja tietenkin kaikki mahdolliset seuraamukset terveydelleen ja elämälleen. On ihmisiä, jotka ovat hyvin tyytyväisiä ”psyykenlääkkeiden” käyttäjiä ja käyttömahdollisuus heille suotakoon. Mielestäni on kuitenkin kohtuullista vaatia, että kuluttajille kerrottaisiin rehellisesti mihin SSRI-aineiden vaikutus perustuu sekä käyttöön liittyvät terveysriskit hetkellisestä pahoinvoinnista tai pysyviin aivovaurioihin. Vain siten kuluttaja voi tehdä tietoisen päätöksen hyväksymistään riskeistä ja kunkin aineen käytöstä.

  • Erinomainen kirjoitus.

  • "Masennus ei ole sairaus vaan normaali ihmistunne, joka on ominainen ikävien tapahtumien tai asioiden kohdatessa." Tämä on vähättelevä lause, jonka kuulee usein niiden suusta, jotka eivät ole masennusta kokeneet.
    Masennus ei ole mitään normaalia surua, eikä sen taustalta aina löydy negatiivista tragediaa, vaan masennus voi tulla vaikka ulkoisesti asiat ovat ihan hyvin. Joskus positiivisetkin muutokset elämässä voivat laukaista masennuksen.

    • Pasi, taas menee vihkoon. Kirjoitus ei ole vähättelevä vaan totuudenmukainen. Kokemus ei muuta sitä tosiasiaa, että masennus ei ole lääketieteellisesti katsoen sairaus. Ihmiset masentuvat ja tulevat onnellisiksi lukuisista eri syistä ja, koska olemme kaikki uniikkeja, muiden voi olla vaikea ymmärtää miksi joku pahoitti mielensä tai tuli onnelliseksi mistäkin tapahtuneesta.

  • Kiitos!

• Vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten mielenterveyshäiriöiden diagnosointi ja hoito oli kovin erilaista. Se on hyvä pitää mielessä. Ei voi sanoa, että historian perusteella on todistettavaa että masennus on spontaanisti parantuva ominaisuus (samalla tavallahan voisi perustella että diabetes on spontaanisti parantuva sairaus), se on rikkinäistä logiikkaa. Lievä alakulo varmasti parantuukin aikanaan ja poistuvathan masennuksen takia itsemurhankin tehneen luonnollisesti haittaamasta lukuja. Mutta vakava masennus on sairaus, joka ei lähde ilman hoitamista. Ei vaikka kuinka sanoisi että "Syö terveellisesti ja liiku, kyllä se siitä!" Tämä on sairauden vähättelemistä ja sairaan syyllistämistä, millä on vain negatiivisia vaikutuksia sairaaseen. Vaikka kuinka söisi ja liikkuisi, ei se parantaisi itsestään koulukiusaamisen, avioeron, työttömyyden, pahoinpitelyn ja vähättelyn arpia. Masennus ei ole hetkellistä surua, vaan jatkuvaa alakuloa/ahdistusta, jonka läpi ei näe toivoa. Se vääriistää sairastavan ajattelua.

  Mikä minua häiritsee tämän hetken keskustelussa on, miten keskusteluterapia on jätetty niin pieneen arvoon. Ruokavaliolla, liikunnalla ja lääkkeillä on oma vaikutuksensa, ja perinteisesti keskusteluterapian vaikutusta on ollut vaikea mitata, mutta kognitiivisella psykoterapialla on saavutettu viime vuosina loistavia, mittattavissakin olevia, tuloksia! Masennus, kuten muutkin mielenterveyshäiriöt on kuitenkin mielen sairaus, ei niitä voi puhumatta parantaa. Ja minusta tämä olisi tärkeää muistaa. Lääkkeissä ongelmallisinta onkin lähinnä, että niillä pyritään hakemaan säästöjä (ja vähentämään lääkärien kuormitusta) korvaamaan terapiaa halvempana ja nopeampana vaihtoehtona.

• Aku Kopakkalan haastattelu: http://www.radiorock.fi/#!/post/556423e5fcd83b0300c8f6e1