Kirjoittaja: Christer Sundqvist

Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi on syntynyt kiintoisa teos, jossa muistellaan urheilutapahtumia sadan vuoden aikana. Kirjoittajat Juha Kanerva ja Vesa Tikander ovat urheiluhistorian ammattilaisia, joilla on mittava kokemus alan tutkimus- ja julkaisutoiminnasta. Olin paikalla kuuntelemassa mitä tarinoita suomalaiseen urheiluun liittyy.

Eläintarhan kahviossa

Tilaisuus järjestettiin Eläintarhan kentän vuonna 1910 valmistuneessa kahviossa. Eläintarhan kenttään Helsingissä liittyi monta tarinaa. Saimme mm. kuulla miten sisällissodan jälkeinen ensimmäinen merkittävä urheilutapahtuma nähtiin 27. toukokuuta 1918 Eläintarhan urheilukentällä. Valkoisten avuksi saapuneelle ruotsalaiselle vapaaehtoisjoukolle oli komean läksiäisjuhlan lisäksi tarjolla rennompaa ohjelmaa, kun Svenska Brigaden kohtasi jalkapallo-ottelussa Eläintarhan hiekkakentällä saksalaisista maa- ja merijoukoista kootun joukkueen. Suomalaisten osuus jäi sivustakatsojan ja erotuomarin rooliin, sillä ottelun tuomitsi voimistelunopettaja ja urheilutoimittaja Kaarlo Soinio. Saksalaiset hävisivät ottelun 0–2 ja syksyllä 1918 tappio tuli myös sotarintamalla.

Eläintarhan ajot, kävelyt ja pyöräilyt

Vuonna 1932 käynnistyneet Eläintarhan ajot olivat vuosikymmenien ajan todellinen kansanjuhla, joka keräsi valtavat määrät ihmisiä reitin varrelle. Suora lainaus kirjasta ja samalla hyvä esimerkki kirjoittajien tyylistä:

“Grand Prix -kilpailu keräsi heti valtavan huomion, sillä äitienpäivänä ajetut lähdöt houkuttelivat katsomoon eri arvioiden mukaan 25 000–40 000 katsojaa. Ensimmäisen kerran moottorit jyrisivät Eläintarhassa 8. toukokuuta 1932. Suomen Urheilulehti kuvasi kilpailutapahtumia seuraavana päivänä värikkäästi: ”Eilen suoritettiin sitten se kauan jännityksellä odotettu ’Suomen Suurajo’ Eläintarhan hyvässä kunnossa olevilla asfalttiteillä. Kuten jo etukäteen saattoi odottaa, saavutettiin tässä urheilutilaisuudessa yleisöennätys. Suomessa ei ole mitään kilpailua seurattu niin runsaslukuisesti kuin tätä ensimmäistä Grand Prix -ajoa. Järjestäjien laskelmien mukaan oli maksaneita katselijoita hyvän joukon yli 30 tuhannen. Suuren yleisön oli saanut liikkeelle meikäläisissä oloissa aivan ainutlaatuinen reklaami ja sensatsioninälkä. Varmastikin moni lunasti lipun nähdäkseen ’ruumihia’, mutta tunsikin sitten lievää pettymystä, kun tapaturmat supistuivat verrattain vähiin.” Eltsussa nähtiin niin automobiileja kuin moottoripyöriäkin. Autojen luokan voitto meni Ruotsin Per Widengrenille, joka oli Mercedes-Benzillään nopein 100 kilometrin matkalla ennen S.P.J. Keinäsen ajamaa Chrysleria ja Karl A. Ebbin Mercedes-Benziä. Yleisradio oli innolla mukana tapahtumassa, sillä historiallinen kilpailu radioitiin suorana lähetyksenä, mikä oli tuolloin varsin harvinaista. Selostuksesta vastasi ajan ykkösääni Martti Jukola yhdessä Sulo ”Simeoni” Kolkan kanssa. Jukola oli entinen aitajuoksija, joka oli hankkinut itselleen auton jo nuorena miehenä vuonna 1925. Siitä huolimatta moottoriurheilu oli hänelle hieman vierasta. Jukola naureskelikin muutamaa päivä myöhemmin kolumnissaan, kuinka hänellä meni selostuksessa hevosvoimat ja kuutiosenttimetrit sekaisin.”

Eläintarhan kuuluisa Vauhtitie näytteli taas pääosaa yleensä vähänlaisesti yleisöä kiinnostavassa kilpakävelyssä vuoden 1994 yleisurheilun EM-kisoissa. Kilpailulenkki kulki sopivasti entisten Eläintarhan ajojen reitillä. Siellä hurjasteli Sari Essayah, joka vastasi paineisiin loistavasti ja käveli ensimmäisenä täpötäydelle Olympiastadionille, jossa yleisön huuto kantoi hänet voittajana maaliin.

Sotainvalidi voitti Eläintarhan pyöräkisat! Albin Andersson menetti talvisodassa vasemman kätensä, mutta ajoi pyörällä, jonka ajotanko oli tuunattu yksikätisen hallittavaksi. Pyöräilyn SM-kilpailut järjestettiin Helsingissä 1. lokakuuta 1944 eli vain muutama viikko aselevon solmimisen jälkeen. Viileän sään takia moni nimekäs ajaja jätti saapumatta kilpailupaikalle, mutta Anderssonia tuuli ja tuisku eivät haitanneet. Yksikätinen Andersson yllätti niin asiantuntijat kuin yleisönkin voittamalla maantieajon mestaruuden loppukiritaistelussa. Mestaruus oli merkittävä tuhansille Anderssonin kohtalontovereille, koska kilpailupäivänä alkoi historian ensimmäinen sotainvalidien viikko, josta tuli perinne.

Monia urheilulajeja kunnioittaen

Kirjan tarinat on pyritty valikoimaan kattavasti monia urheilulajeja kunnioittaen ja uusia näkökulmia esiin nostaen tuttuihinkin tarinoihin. Aivan kuten tilaisuudessa puheenvuoroja käyttänyt aitajuoksija Arto Bryggare mainitsi, näitä tarinoita pitäisi saada lisää, koska siinä on se urheilun kiehtovuus, että suoritusten ja palkintojen lisäksi urheilu on niin täynnä kaikkea muuta kerrottavaa.

Tässä muutamia poimintoja Fitran 20.10.2017 julkaisemasta kirjasta sen mukaan miten toimittajat Kanerva ja Tikander niitä painottivat omissa puheenvuoroissaan.

Kaksoisvoitto Suomeen painissa vuonna 1920

“Suomi oli aikoinaan niin vahva painimaa, että se saattoi järjestellä arvokilpailujen tuloksia mieleisekseen. Ehkäpä selvin tapaus nähtiin Antwerpenin olympiakisoissa 1920. Kreikkalais-roomalaisen painin kevyessä sarjassa Suomea edustivat Emil Väre ja Taavi Tamminen. Väre ja Tamminen etenivät molemmat voitosta voittoon, kunnes kohtasivat toisensa finaalissa. Antwerpenin kisoissa oli kuitenkin käytössä ruotsalaisen Erik Bergvallin kehittämä kilpailujärjestelmä, jonka mukaan loppuottelun hävinnyt painija joutui ottelemaan vielä hopeasta muita kultamitalistille hävinneitä vastaan. Suomen joukkueenjohto puntaroi tilannetta finaalin alla ja päätti, että isänmaan etu vaatii Emil Väreen voittoa. Tamminen oli vaikuttanut alkuotteluissa selvästi vahvemmalta kuin 34-vuotias vanha mestari. Erityisesti epäiltiin Väreen mahdollisuuksia Norjan Frithjof Andersenia vastaan, tämän kanssa kun Tamminenkin oli ollut vaikeuksissa. Tammisen sen sijaan uskottiin helposti päihittävän Väreen vastustajat ja varmistavan Suomelle kaksoisvoiton. Tamminen saatiin suostumaan juoneen lupaamalla, että kultamitali annetaan myöhemmin hänelle ja että asian todellinen laita kerrotaan aikanaan kotimaan lehdistölle. Loppuotteluun saatiin suomalainen mattotuomarikin, joka ymmärsi tilanteen. Emil Väreestä tuli olympiavoittaja, kun Tamminen kellistyi selälleen neljän ja puolen minuutin painiskelun jälkeen. Tamminen teki sitten työtä käskettyä ja otti Suomelle hopeamitalin voitettuaan nopeasti kaksi vastustajaansa.”

Lasinsirpaleita hiihtokisoissa vuonna 1922

“Holmenkollenin rinteillä 50 kilometrin kuninkuusmatka alkoi Tapani Nikun osalta epäonnisesti. Huoltajana toiminut mäkihyppääjä Verner Eklöf tarjosi 20 kilometrin kohdalla Nikulle sokeri-sitruunamehua termospullosta. Otettuaan kulauksen Niku sylki hankeen lasinsirpaleita. Pullo oli mennyt kuljetuksen aikana rikki. Toisella väliaikapaikalla Niku oli jäänyt kärjessä edenneestä Norjan Hagbart Haakonsenista lähes 20 minuuttia. Ladunvarresta tarjottu sitruuna ja ruokapisteellä nautittu kauravelli palauttivat energiatason ja Niku nousi loppukilometreillä toiseksi. Edelle jäi toinen suomalainen eli nousujohteisen hiihdon vaikealla metsäreitillä tehnyt Anton Collin. Kaksoisvoitto oli suomalaiselle urheiluväelle lähes yhtä suuri riemunaihe kuin 1920 olympiakisat Antwerpenissa. Puhuttiin Holmenkollenin valtaamisesta: sitähän se urheilullisesti olikin, sillä aikaisemmin ei kukaan ulkomaalainen ollut kyennyt norjalaisia heidän kotiradallaan voittamaan.”

Ritola vai Nurmi?

“Ville Ritola saattoi olla juoksijana jopa Paavo Nurmeakin lahjakkaampi, mutta jälkimmäisen tahdonvoima ja järjestelmällinen harjoittelu pitivät hänet kovana ryyppymiehenä tunnetun kilpakumppaninsa edellä. Vain muutaman kerran Ritola onnistui voittamaan Nurmen. Ikuiseksi kahvipöytäkeskustelun aiheeksi kelpaa se, jaettiinko esimerkiksi Pariisin olympiakisoissa Ritolan ja Nurmen kesken juoksumatkoja niin, että toinen antoi toisen voittaa. Vallitsevan käsityksen mukaan Nurmelle ehdotettiin tällaista, mutta oikukas tähtijuoksija otti nokkiinsa ja jätti 10 000 metriä juoksematta.”

Tommy Lindholm, jalkapalloilija

Suomalaisessa jalkapallossa oli tähtihetkiä tarjolla 1960-luvun puolivälissä. Suomi voitti pohjoismaisen maaottelusarjan vuosimestaruudet 1964 ja 1966 ja otti syksyllä 1965 historiansa ensimmäisen MM-karsintavoiton kaatamalla Puolan 2–0. Menestys jäi lyhytaikaiseksi. Vuonna 1967 Suomi voitti vain yhden yhdestätoista maaottelustaan, ja seuraava vuosi toi pelkkiä tappioita. MM-karsinnat vuoden 1970 Meksikon kisoihin alkoivat murheellisesti: Suomi hävisi kotona Belgialle 1–2 sekä vieraissa Jugoslavialle 9–1 ja Belgialle 6–1. Päävalmentaja Olavi Laaksonen yritti parhaansa mukaan seurata jalkapallotaktiikan nopeaa kehitystä maailmalla, mutta pääasiassa hän joutui keskittymään pelaajiensa fyysisen kunnon kohentamiseen, olivathan nämä kaikki amatöörejä. Yhtään ammattilaista ei Suomella ollut sen jälkeen, kun Juhani Peltonen oli palannut Hampurista vuonna 1966. Kesän 1969 kahteen MM-karsintapeliin ei suuria odotuksia asetettu. Jugoslavialle hävittiinkin kesäkuun alussa maalein 1–5. Espanja-ottelu 25.6. ei sekään Helsingin Olympiastadionia täyttänyt: katsojamääräksi kirjattiin varsin vaatimattomat 11 838. Espanjalaisten tähtivieraiden keskittyminen Helsingin otteluun oli jäänyt puutteelliseksi. Jo seitsemän minuutin kohdalla Tommy Lindholm katkaisi espanjalaispuolustuksen syöttelyn ja tuikkasi pallon maaliin. Kun pelattu oli 20 minuuttia, Arto Tolsa ryntäsi kärppänä paikalle Sadurnín pudotettua pelivälineen ja siirsi Suomen 2–0-johtoon. Näistä takaiskuista ei Espanja enää toipunutkaan. Suomen jalkapallolle ei voitosta ollut pitempää iloa. Lindholm, Tolsa ja Näsman siirtyivät samana syksynä ammattilaisiksi, mutta jalkapallo jäi 1970-luvulla yhä selvemmin yleisurheilun ja jääkiekon varjoon. Vuoden 1969 Espanja-ottelu on yhä edelleen ainoa kerta, kun Suomi on arvokarsintapelissä kyennyt lyömään jonkun Euroopan suurista jalkapallomaista.

Havuja… perkele!

Fitran päätoimittaja Kalle Kotirantaa on kiittäminen siitä, että kirjan otsikoksi muodostui tällainen. Viiden kilometrin perinteiseen hiihtokisaan Oberstdorfin MM-kisoissa vuonna 1987 osui harvinaisen kaamea keli. Ja siellä syntyi palanen suomalaista hiihtohistoriaa. Annetaan kirjailijoiden kertoa koko ihana episodi:

“Baijerilaisen alppikylän hiihtostadionin ladut oli ajettu edellisenä iltana, mutta niitä ei huollettu aamuna, jolloin oli vuorossa naisten 5 kilometrin kilpailu perinteisellä hiihtotavalla. Ladut olivat valmiiksi huonossa kunnossa, eikä tilanne parantunut kisan aikana. Taivaalta satanut märkä lumi tuppasi paakkuuntumaan ja jäätymään klimpeiksi suksen pohjaan, mikä hidasti olennaisesti luistoa. Hiihtäjien huoltojoukoilla oli kaksi metodia suksenpohjien pudistamiseksi kilpailun aikana. Jotkut asettivat varasuksen poikittain ladulle, jolloin lumi ja jää irtoavat, mutta samalla saattoivat lähteä myös pitovoiteet. Toinen konsti oli kuusenhavujen käyttäminen klimppien ”harjaamisessa”. Tanssi yli kuusenoksien oli tuttu kikka esimerkiksi Holmenkollenin kisoissa. Keväthangilla laduilla oli usein puista pudonnutta roskaa, ja Norjassa katsojat oli opetettu auttamaan hiihtäjiä. Hiihtofanit osasivat varautua kuusenhavuilla kannustaessaan kilpailijoita ladun varressa. Numerolla 43 startanneella Marjo Matikaisella oli valittavana kaksi nollakelin suksiparia. Espoolaisteekkarin Karhut eivät kuitenkaan toimineet vaikeissa olosuhteissa, ja erityisesti haarakäyntinousuissa lumi tarttui kiinni suksiin. Matikainen joutui pyytämään apua huoltojoukoilta jo kilpailun alkuvaiheessa. ”Havuja, se huusi”, kertoi Kari Härkönen, joka päivysti 2,3 kilometrin kohdalla toisella ”havuasemalla”. Vuoden 1985 maailmanmestarilla oli apunaan valmentaja Tapani Ahonen. Helsingin Sanomat antoi tarkan raportin kaksikon toimista hiihtäjän luiston pelastamiseksi. ”Eihän meillä justiin siinä mitään havuja ollut, mutta Tapsa lähti juoksemaan rinnettä ylös ja löysi oksan. Tapsa asetti sen ladulle, ja Marjo pääsi puhdistamaan suksensa hiihtäessään havunoksan yli”, Härkönen taustoitti. Härkösen mukaan havuista olisi voinut tarttua neulasia suksen pohjaan, mutta se olisi ollut pienempi haitta kuin lumi ja jää. Matikainen oli 2,3 km väliaikapaikalla neljäntenä Sveitsin Evi Kratzerin ja Neuvostoliiton kaksikon Anfisa Reztsova–Raisa Smetanina takana. Saatuaan sukset puhdistettua suomalaisen vauhti kiihtyi, ja ero kärkikolmikkoon kaventui. Kolmas suksien harjaus takasi liukkaan menon loppulaskuun, ja Matikainen alitti aiemmin maaliin tulleiden Kratzerin ja Smetaninan ajat. Reztsovakin jäi taakse 3,6 sekunnin erolla, joten kikka toimi. Havuepisodi varasti suomalaisissa tiedotusvälineissä päähuomion, eikä vähiten sen takia, että tv-lähetyksessä kuultiin Matikaisen huutavan havujen ylittämisen jälkeen kovalla äänellä perkele. Rumalla sanalla hiihtäjä antoi palautetta hieman hitaasti toimineille huoltajille. Kiroilu ei oikein sopinut hiihtäjän elovenatyttö-imagoon, vaikka hänen lähipiirillään oli parempaa tietoa. Sama sana oli kuultu aikaisemmin maailmancupin kilpailussa.”

 

Lisää juttuja teidän kannattaa lukea, sillä kirja on aivan mainio!

Lähde: Kanerva, Juha ja Tikander, Vesa. Havuja perkele! : 100 suomalaista urheiluhetkeä. Fitra, 2017.

 

Christer Sundqvist
turpaduunari, ravintovalmentaja, biologi, filosofian tohtori

Monessa liemessä keitetty yllätyksellinen tietokirjailija ja suosittu bloggaaja. Tuttu turpaduunari, eli huumorin pilke silmäkulmassa esiintyvä terveysluennoitsija. Löydät lisää tietoa täältä: http://ravintokirja.fi/