Äiti, muutetaanko maalle?

“Jos me joskus muutetaan maalle, niin hommataan pari lehmää, possuja ja kanoja. Ja tietty poneja.”

Kas kummaa, mikä “sattuma” tyttäreni ilmaan heitettyä toivetta kuunnellessani. Juuri nimittäin olin Kulttuuritalon Eläköön luovuus -tapahtuman tunnelmissa, jossa puhuttiin omavaraisuudesta ja siitä, miten meidän tulisi löytää yhteys luontoon ja eläimiin. Anastasia -kirjasarjan kirjoittanut Vlamidir Megre puhui, miten Venäjällä on yhä enemmän ja enemmän kotitiloja. Jokaisella on hehtaari maata, minne rakentaa oma talo, lampi ja istuttaa haluamiansa kasveja ja viljelyksiä, ja ottaa eläimiä.

Eikö oikeasti olisi ihanaa, jos palattaisiin lähemmäksi omavaraistaloutta? Sellainenhan meillä on jo ollut. Meillä on ollut maatiloja, joissa on viljelty ja kasvatettu karjaa omiksi tarpeiksi. Nyt EU on vienyt tuota mahdollisuutta, maatilat ovat kadonneet ja byrokratiaviidakko on kymmenien metrien mittainen.

Kuinka pitkään me haluamme kehityksen menevän siihen suuntaan, että sääntöviidakko rikkoo sitä luonnollista olotilaa, jonka olemme ansainneet? Kuinka pitkään haluamme, että syömme tehotuotettua ruokaa ja sairastumme sen seurauksena, sillä kaikkien kehot eivät kestä luonnotonta ravintoa? Kuinka pitkään hyväksymme sen, että lääketeollisuus nauttii sairauksien keksimisestä ja ylläpitämisestä eikä tervehdytä meitä?

Kuinka pitkään jatkuu vaan kaiken hyväksyminen, eikä osata tai jakseta vaatia sitä parasta, jonka olemme ansainneet? Että haluaisimme terveellistä ruokaa, jotta emme sairastuisi ja olisimme osa valtavaa bisnestä, mikä ruokkii vain harvaa ihmistä.

Eihän se mikään pieni muutos ole, jos perheillä olisi oma talo ja hehtaarin maapläntti. 100 m x 100 m antaisi mahdollisuutta ja olisi tilaa temmeltää, viljellä ja nauttia omasta aikaansaannoksesta. Suomessakin on paljon tilaa, asumatonta seutua, jota voisi hyödyntää. Se olisi varmaan mahdollista, jos niin vaatisimme. Eihän kaikki sitä halua, mutta halukkaita löytyisi.

Lapsena ja nuorena oma puutarha oli itsestäänselvyys, vaikkei se porkkana- ja sipulipenkkien kitkeminen aina niin herkkua ollut. Mutta siinä näki hyvin pian oman työnsä tulokset. Mitä paremmin huolehti kasvuvaiheessa kasvimaastaan, sitä herkullisempi sato oli syksyllä kellarissa. Ja sato kesti pitkälle talveen, jopa kevääseen.

En tiedä sinusta, mutta kyllä minulla itää haave siitä, että joku päivä olisi jälleen kerran se oma plantaasi, josta tai jossa kesällä saisi hakea aamuisin tuoreet salaatit ruokapöytään. Ehkä olisi pieni navetta tai pihatto, jossa kanat nokkien maasta jyväsiä munisivat tuoreita munia aamiaispöytään. Olisi oma pieni lampi, jossa pulahtaa kuumana kesäpäivänä. Olisi metsä, jossa haistella luonnon raikkautta.

Sitä ennen täytyy kuitenkin tehdä omalle kohdalle valintoja, jotka toimivat minulle juuri nyt ja saavat minut voimaan paremmin. Ennen huolehdin enemmän muista kuin itsestäni, unohdin itseni. Nyt pidän omaa hyvinvointiani ykkösasiana. Kun itse voin hyvin, niin myös lähellä olevat voivat paremmin. Arvo Ylpön sanat sopivatkin tähän todella hyvin:

“On hoidettava äitiä, jos haluaa hoitaa lasta.”

Pike Hilakari

Espoolainen kirjoittaja, toimittaja, äiti.

Tunteellinen älykkö, joka herkästi huomioi ja tunnistaa muutokset ja sen tarpeen niin ympäristössä, lähipiirissä kuin myös itsessään.
Hyvin taipuvainen analysoimaan, pähkäilemään, pohtimaan, selvittämään ja tutkimaan asioita, valmis oppimaan kuulemastaan ja kokemastaan tuottaen herättävää tekstiä kulloinkin pinnalla olevasta aiheesta. Ehdottoman oikeudenmukainen, uskaliaskin kyseenalaistaessaan jämähtäneitä toimintatapoja.

”Jos yksikin ihminen saa avun tekstieni kautta tai toimintatavastani, olen kiitollinen onnistuja.”